Aivot solmussa

Viimeinen työpäivä oli yllättävän haikea. Yksi vaihe elämässä on ohi ja tuttu työyhteisö hyvästelty. Työpäivän päätyttyä ei tosin mennyt montakaan hetkeä kun päässä alkoi soida Hakuna matata. ”Ei huolen häivää, päivä on huoleton” -filosofia on nyt olennainen osa elämääni. Ainakin seuraavan vuoden verran.

Kerrostalokaksiomme loppusiivous saatiin onnistuneesti vietyä päätökseensä tänään. Olen pikaisesti laskettuna muuttanut tähänastisen elämäni aikana noin kolmetoista kertaa. Muuttopuuhien luulisi sujuvan jo rutiinilla, mutta aina siinä tuntuu joku mutteri pääkopassa kiristyvän. Mopin heiluttaminen työpäivän jälkeen ei ole ollut sitä kaivatuinta huvia, mutta onneksi jo ensi viikolla turvakengät vaihtuvat hiihtomonoihin ja moppi sauvoihin.

Pesuainehuuruissa touhutessani minulla on ollut hyvin aikaa sekä haaveilla tulevasta sapattivuodesta, että käydä läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Olen tänä talvena ollut äärettömän väsynyt ja haaveilen jo siitä, että saan haistattaa pitkät herätyskellolle. Ihanalta tuntuu myös ajatus aikatauluttomasta ja rutiinittomasta elämästä.

Totuttelua vaatii varmasti se tosiasia, että televisio ja netti jäävät entiseen elämään. No eivät ehkä täysin, mutta asemapaikassamme meillä ei näitä mahdollisuuksia ole. Luulen kuitenkin, että tartun mieluummin kirjaan, kun hiihtelen 13 kilometriä lähimmän television ääreen katsomaan Emmerdalea.

Rovaniemellä tuijotan todella paljon televisiota. Suorastaan aivan liikaa. Tämä johtuu paljolti siitä, että olen huono keksimään kaupungissa tekemistä. Siitä huolimatta, että kaikenmoisten harrastusmahdollisuuksien kirjo on täällä laaja. Lienee tottumiskysymys. Tarvitsen ladun, joka lähtee suoraan kotiovelta. En kuitenkaan tarvitse laturaivoajia kertomaan kuinka ärsyttävää on, että koirani tassuttelee urat pilalle (ja onhan se ärsyttävää). Hiihtelen mieluummin omia latujani.

Pidän todella paljon lukemisesta, mutta jostain syystä on helpompaa napsauttaa telkkari päälle, kääntää aivot off-tilaan ja tuijottaa ruutua. Kohta en voi käyttää televisiota tekosyynä, vaan joudun käyttämään niitä viimeisiä aivosolujani, joita se ei vielä ole turruttanut, ja oikeasti keksimään sitä tekemistä. Ja se on ihan mahtavaa! Josko nyt lukisin lopulta ne kaikki hamstraamani kirjat. Tai sitten vain istun ja tuijotan niitä upeita maisemia. Ei ole huono vaihtoehto sekään. Jokatapauksessa olen aivan varma, että ajan saan kyllä kulumaan. Alan olla kohta enemmän huolissani siitä, onko vuodessa tarpeeksi päiviä..

Oma jännityksensä on mieheni kotipaikkakunnalle muuttamisessa. Tulenko elämään Uuno Turhapuro muuttaa maalle – rinnakkaistodellisuudessa, jossa jokaisen vastaantulijan naama muistuttaa erehdyttävästi avopuolisoani? Toisaalta pidän miestäni varsin viehättävänä, että ei sekään välttämättä huono asia olisi. Pääni on niin täynnä ajatuksia tulevasta, että se tuskin kestäisi enää yhtään ylimääräistä odotusta. Enää yksi yö lähtöön.

Jätin menemättä puristimeen. Puristumisvaara onkin nyt ohi ja matka kohti erämaata aluillaan.