Elämisen tasapaino

Istuessani nelisen viikkoa sitten reessä muuttokuorman kanssa, pohdiskelin kertaalleen jäätyneen hoitoaineen mahdollisesti muuttuneita ominaisuuksia. Kolmen viikon empiirisen tutkimuksen jälkeen sain melko vakuuttavia tuloksia. Pitkät hiukseni alkoivat olla sen verran syheröllä, että vastaan tuleva Röllipeikkokin olisi tervehtinyt minua yhtenä omistaan. Niinpä kaivoin pöytälaatikosta keittiösakset ja rapsuttelin iltapuhteina pahimpia sutturoita irti hiljalleen rastoittuvasta kountalostani. En ole koskaan ollut suuri kampaamopalveluiden kuluttaja ja kotiparturointi on ennestään tuttua, mutta tällä kertaa vein sen astetta pidemmälle. Kampasin hiukset olkapäiden eteen ja mies kertoi kumpi puoli milloinkin on pidempi. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes tajusin polkkatukan lähestyvän uhkaavasti ja tyydyin hiusmalliin, joka on viitisentoista senttiä lähtötilannetta lyhyempi ja näyttää tismalleen samalta kuin se, jonka 6-vuotiaana leikkasin salaa barbie-nukelleni. Minusta riittävän hyvä näihin olosuhteisiin. Mies suosittelee pipoa.

Päivät kuluvat nopeasti ja olen ihmetellyt, kuinka sitä on ehtinyt joskus töissä käymään. Varsinaista rutiinia ei päiviin ole muodostunut ja olen sitä tietoisesti pyrkinyt myös välttelemään. Elämä täällä on erilaista ja saakin olla. Tietyt asiat, kuten vedenhaut, ruuanlaitot ja polttopuut täytyy tietysti hoitaa joka päivä. Kaikki pakollisetkin tehtävät tuntuvat kuitenkin mukavilta puuhilta, niiden tekemiseen ei ole minkäänlaista aikataulua ja kaikki mitä teemme, teemme pelkästään itseämme varten.

Mies on liikkeellä aamusta iltaan viritellen kaikenlaisia ansoja ja pyydyksiä pitkin jänkiä ja jokivartta. Hänellä pyynti on verissä, minulla ei. Tästä olemme käyneet keskustelun jos toisenkin. Ymmärrän pyyntiin ja metsästykseen liittyvät tosiasiat, kuten pienpetojen aiheuttamat vahingot, kannanhoidon ja etenkin riistan arvon ruokana oikein hyvin, ja lihansyöjänä syönkin mieluiten riistaa. Ympärilläni lisääntyvä raatojen määrä ei minua sinällään häiritse, vaan se kuinka eläimet hengestänsä pääsevät. Suomessa sallitut pyyntitavat ovat kuitenkin nykyään suhteellisen inhimillisiä, eivätkä tuota tarpeetonta kärsimystä. Tästä huolimatta järjestän säännöllisin väliajoin kettutyttöilyn hengessä yhden naisen mielenosoituksia. Välillä ne kohdistuvat ansoihin liian lähellä takapihaa, koska minusta on mukavaa, että siellä viihtyy riekkoja. Välillä taas olen sitä mieltä, että rantatörmällä helminauhana soljuvat ketunjäljet ovat henkisesti huomattavasti arvokkaammat kuin ketusta saatu karvalakki. Yhteiselomme sujuu mainiosti, koska molemmat saavat toteuttaa intohimojaan – mies pyyntiviettiään ja minä eläinten oikeuksien puolestapuhumista.

Riekkoriepu meni ansaan. Mutta säästi meidät kauppareissulta.

Tätä kirjoittaessani mies kurvasi sopivasti kelkalla pihaan minkinloukku mukanaan. Hän oli ollut viemässä sitä vastarannalle. Suunnitelmaan oli kuitenkin tullut muutos, suunnitellun loukkupaikan oli vallannut veikeä saukko, joka oli tassutellut pitkin rantaa ja jäljistä päätellen laskenut mäkeä rantatörmältä joelle.

Pilkkiminen on niitä harvoja pyyntitapoja, joihin osallistun mielelläni. Kala syö kuitenkin edelleen huonosti. Usein se kuulostaa johtuvan siitä, että tuulee väärästä suunnasta. Sitäpä tässä olemmekin pohtineet, että minkälaiset tuulianturit niihin kaloihin on oikein tehdasasetuksina asennettu, että ne tietävät jään alle mistä suunnasta tuulee? Luotamme siihen, että syönti on tänäkin vuonna huhtikuussa parhaimmillaan. Madekoukuilla syönti pitäisi olla hiipumaan päin, mikäli se tästä enää enempää pystyy hiipumaan. Muutama mölli on koukkuun tarttunut. Se riittää minulle oikein hyvin. En innostu tästä pyyntitavasta sen enempää kuin tuosta vähemmän viehättävännäköisestä kalalajista lautasellakaan.

Ahti soi antejaan. Otin ne vastaan ristiriitaisin tuntein.

Viikonloppuna teimme miehen vanhempien kanssa pilkkiretken pienelle järvelle ylemmäs tunturiin. Järvi sijaitsi kurussa kallioiden välissä ja mikä tuuri meillä kävikään, kun tuuli oli juuri kurun suuntainen. Pilkkiminen hyytävän kylmässä montussa oli vähintäänkin haastavaa, koska koko ajan täytyi roikkua kaksin käsin karvalakissa, ettei tuuli ehtinyt sitä napata. Hetken pilkkimisen jälkeen käänsimme karavaanin kotia kohti, luonnollisesti ilman saalista. Täysin turha reissu ei kuitenkaan ollut. Paikka oli hieno ja maisemat matkan varrella vielä hienommat. Hangella näimme myös harvinaisemman kulkijan tassunpainaumat, mikä lämmitti mieltäni suunnattomasti. Tunturin liepeillä viihtyy ahma. Julma peto, mutta kukapa meistä ei olisi.

Ahma jätti puumerkkinsä hangelle.