Liukulumikenkäilyajanvieteoivallus

Kevättä alkaa ihan selvästi olla ilmassa, yhä useammin näyttäytyvä aurinko lämmittää jo mukavasti, ja sulattaa katolta lumia tippa kerrallaan. Tuuli ei kuitenkaan muistuta vielä kevyttä henkäystä Karibialta, vaan tunkeutuu ikävästi paksujenkin vaatekerrosten läpi ja tukkii hiihtolatuani minkä kerkeää. Tuulellisista ja polttoaineellisista syistä kymmenen kilometrin latuni on puolittunut viideksi. Ainakin toistaiseksi se on kylmemmillä keleillä riittänyt oikein hyvin.

Sain vuosi sitten mieheltä syntymäpäivälahjaksi liukulumikengät. Viime keväänä kelit ehtivät kuitenkin loppua ennen kuin pääsin vauhtiin. Ajattelin tänä vuonna ottaa vahingon takaisin ja läpsytellä enemmän noilla huvittavan näköisillä lumessakahlaamisvälineillä. Aluksi en ollut ihan varma, mitä mieltä olisin aivan liian lyhyistä ja leveistä suksista, jota vielä kengiksi kutsutaan. Nyt voin kuitenkin rehellisesti tunnustaa olevani täysin ihanstunut niihin. Niiden kanssa ei uppoa, kuten lumikengillä rämpiessä ja kaikenlaisissa pöpeliköissä kulkeminen onnistuu huomattavasti helpommin kun metsäsuksilla. Liukulumikenkäily vaikuttaa olevan erinomaista kuntoilua myös koiralle, joka tunnollisesti kahlaa perässäni, vaikka vieressä menisi henkilöauton kestävä jälki.

Liukulumikenkäily on nimihirviöydestään huolimatta todalla hauska harrastus.

Sillä välin kun minä viihdytän itseäni hiihtelemällä millon minkäkin näköisillä suksimilla, mies on viritellyt ansoja koivikoissa vipeltäville riekoille. Riekkojen ansapyynti on sallittua paikallisille Tunturi-Lapissa vielä maliskuun loppuun, joten loppukiri häämöttää. Kira on tottakai antamassa asiantuntija-apua tässäkin puuhassa. Jopa siinä määrin, että miehen on täytynyt antaa sille ansoilla oma risuläjä, josta se saa muotoilla aivan omaa makuansa vastaavan ”pyydyksen”.

Tuulen vähän hellittäessä olemme istuskelleet pilkillä. Saalis ei ole ollut hääviä, muutamia pienehköjä harjuksia. Mies rakensi muutama vuosi sitten pilkkiarkin, joka viime viikolla hinattiin jälleen jäälle. Arkin sisällä tarkenee kyllä hyvin kovemmallakin tuulella. Valitettavasti optimaaliset kalastusolosuhteet sisätiloissa eivät kuitenkaan näytä kiinnostavan kaloja sen enempää kuin tuiskun keskellä kököttävä pilkkijäkään. Myös madekoukuilla kysyntä on ollut heikkoa. Toisaalta olen ollut harmissani, toisaalta helpottunut. Keittiössä olen kuin kävelevä katastrofi ja tunnin räpeltämisen jälkeen suurin aikaansannokseni on yleensä massiivinen sotku. Kalat paistan joko kärventyneiksi kokkareiksi tai puoliraaoiksi lötkyiksi. Välimuotoa ei tunnu olevan. Tämä taito täytyisi kuitenkin hioa kohdilleen nyt kun on hyvin aikaa, ja toivottavasti pian myös materiaalia.

Revontulista saimme ensimmäiset hatarat havainnot viime viikolla. Pari päivää sitten pääsimme nauttimaan melkoisesta revontulispektaakkelista. Punaisena, vihreänä ja keltaisena loimuava värivana lähti liikkeelle läntiseltä taivaanrannalta ja vyöryi pikkuhiljaa pitkin taivaankantta, kunnes koko öinen taivas näytti kylpevän vihreissä aalloissa. Istuimme pitkään pöydän ääressä ihailemassa esitystä. Mies huomasi vastarannalla liehuvahäntäisen hahmon, joka myös on onnistunut pysymään tähän saakka piilossa. Liekö sattumaa, vai oliko se kuitenkin kettu, joka lopulta päätti päästää revontulet valloilleen. Joka tapauksessa kiitin yössä hiipivää repolaista unohtumattomasta näytöksestä.

Sovimme tänne muuttaessa, että säästämme polttopuita ja lämmitämme saunaa vain muutaman kerran viikossa. Tästä on kuitenkin ahkerasti lipsuttu. Päivän ulkoilun jälkeen ei mikään ole niin mukavaa kuin istahtaa löylyihin. Tämä pätee myös kaikenlaisten urheilusuoritusten jälkeisiin olotiloihin. Tai jos sattuu palelemaan. Ja keskiviikko ja lauantai nyt ovat luonnollisesti saunapäiviä. Ja perjantai. Voi olla myös maanantai.

Saaviin jäätyneet saunavedet toimivat nyt valaisimina saunapolulla.

Näin viikko sitten vilaukselta hirvinaapurimme. Hän oli siirtynyt kauemmaksi ylävirtaan ja matkalla pois päin. Tarkkailin häntä hetken kiikareilla ja jätin hyvästit. Luulenpa, että tiemme eivät enää kohtaa.