Suksin minne haluan

Mistä tuota lunta oikein riittää? Kämpän ikkunoista ei näe kohta ilman jakkaraa pihalle. Ja taas sataa lisää. Mies on ollut toimestani täystyöllistetty ladun aukomisen kanssa. Sain edellisenä viikonloppuna ihan oman 10 kilometrin ladun, joka kulkee ensin jokea myötävirtaan ja sitten maita myöten takaisin kämpälle. Kaikkia mahdollisia vempeleitä meiltä ei löydy, joten luovuuden käyttö asiassa kun asiassa on sallittua. Esimerkiksi lana meiltä puuttuu, mutta saman asian näkyy ajavan talviteloilla oleva pätkä portaita, jotka kesäaikaan toimivat rappusina jokitörmällä.

Lunta on vähintäänkin tarpeeksi. Ja lisää tulee. Pian täytyy kai kulkea sisäänkin savupiipun kautta.

Naistenpäivän aamu valkeni hempeissä merkeissä, kun yltiöromanttinen puolisoni toi minulle vuoteeseen pöydältä löytämänsä kuivahtaneen keksin. Illempana kävin testaamassa uutuuttaan kiiltelevän latuni. Keli oli mitä hirvein. Lunta tuntui tuiskuttavan joka suunnasta ja vasta lanattu latu peittyi vauhdilla nietoksiin. Ilta alkoi jo hämärtää räpeltäessäni koivikossa, toivoakseni oikeaan suuntaan. Kira oli tietysti mukana ja sekin tuntui luopuvan toivosta perillepääsystä, kun matkaa oli jäljellä vielä useita kilometrejä. Se ei enää nuohonnut pusikoissa edelläni, vaan rämpi korvat luimussa takanani. Kirosin mielessäni sauvojen olemattomat sommat, vapaan tyylin jäykät monot, sukset jotka luistivat yhtä hyvin eteen kuin taaksekin päin ja lopulta koko lajin keksijän. Kun vihdoin alkoi näkyä tuttuja maisemia, tiesin löytäväni perille vaikka kahlaamalla, jos loputkin ladunrippeistä katoaisivat edestäni.

Saavuttuamme takaisin tukikohtaan, mies oli jo käynnistelemässä yhden hengen etsintäpartiota. Tupisin huonosta hiihtokelistä ja laitoin saunan lämpiämään. Myöhemmin lauteilla julistin suurella paatoksella, kuinka hieno laji hiihto mielestäni on.

Seuraavalla hiihtokerralla keli oli jo huomattavasti parempi. Auringonpaisteessa sillä tosin ei niin suurta merkitystä olekaan, mihin suuntaan sukset luistavat. Odottelen kuitenkin yhä innolla niitä tuulettomia, auringontäyteisiä kevätpäiviä, kun sekä ilman että ladun lämpötila on sopiva ja tuntuu kuin liitäisi hangen päällä. Eipä tuo tietenkään haittaisi, jos siihen mennessä saisi hieman kohotettua myös nyt olemattomalta tuntuvaa hiihtokuntoa.

Hiihdellessäni ensimmäistä kertaa näissä maisemissa kolmisen vuotta sitten, koin myös jännittäviä suunnistushetkiä. Silloin aurinko paistoi ja keli oli mitä mainioin. Lähdin hiihtämään maita pitkin päätieltä kohti kämppää. Mies tuli myöhemmin kelkalla perässä. Reitti ei ollut minulle vielä kovin tuttu ja suksen luistaessa hiihtelin reippaasti ohi risteyksestä, josta minun olisi pitänyt kääntyä kämpälle. Epäilykseni alkoivat heräillä siinä vaiheessa kun jälki alkoin nousta jyrkemmin ja jyrkemmin ylöspäin, tällaista mäkeä en muistanut. Päätin nousta vielä vähän ylöspäin, josko puhelimeni löytäisi sen verran kenttiä, että voisin soittaa kartturille ajaneeni harhaan. Soitin miehelle ja kuvailin maisemaa: oikealla puolella pieniä koivuja, vasemmalla puolella pieniä koivuja, muutama männynkäkkärä. Mies antoi ohjeet ja hiihtelin suorinta reittiä kämpälle.

Kyllä meillä Kiran kanssa passaa täällä hiihdellä.

Sallassa, mistä olen lähtöisin, järjestetään vuosittain Pölökkybaarin Viinakauppahiihto. Matkan pituus on kokonaisuudessaan 43 kilometriä ja se hiihdetään Saijan kylältä Sallan kirkonkylälle. Tähän hilpeään hiihtotapahtumaan olen osallistunut pari kertaa sisareni kanssa. Tapahtumaan on järjestetty kirkonkylältä bussikuljetus, jota hyödynsimme sisareni kanssa edellisella kerralla. Bussin saavuttua määränpäähänsä, kuljettaja kurvasi parkkipaikalle ja totesi: ”Jätän teidät tähän. Suksikaa minne haluatte.” Minusta se oli erinomaisen hienosti sanottu. Viime aikoina siitä on muotoutunut suorastaan mottoni.

Saavuttuamme Viinakauppahiihdon jälkeen maaliin, kävimme asianmukaisesti siskoni kanssa ostamassa paikallisesta pitkäripaisesta viinipullon saavutuksemme kunniaksi. Äiti sattui asioimaan viereisessä marketissa samaan aikaan ja käräytti meidät. Parkkipaikalla isä oli kysynyt, oliko viinakaupassa porukkaa. ”Ei siellä näkynyt kuin meidän lapset”, oli äiti tuhahtanut.