Avarasti luontoa

Lintujen ruokintapaikalle lehahti jokin aika sitten uusi vieras – lievästi räjähtäneen näköinen kolmas kuukkeli, jonka oitis ristimme nasevasti Yölinnuksi. Siltä puuttuu muutama pyrstösulka ja siivetkin näyttävät olevan jonkinlaisen huollon tarpeessa. Se lentää kuitenkin hyvin ja ruoka näyttää maistuvan, joten olen melko vakuuttunut siitä, että rähjäisestä ulkomuodostaan huolimatta sillä on kaikki hyvin. Kuukkeleiden invaasio jatkui edelleen muutama päivä sitten, kun havaitsimme pihapiirissa taas kaksi uutta kuukkelia. Täytynee pian laajentaa ruokintapaikkaa.

Kuukkeleista tulee päivä päivältä kesympiä. Yölintu ei ole vielä suostunut kuvattavaksi.

Mökkiä on kierrellyt iltahämärissä myös hiiripöllö, joka näyttää olevan kovin kiinnostunut telkänpöntöistä. Liekö pöllöilee jo pesimäpuuhissa. Linnunpönttöjä meinasimme nikkaroida lähipäivinä, jospa sieltä löytyisi sopiva koto myös pienelle pöllölle. Lauantaisen tuiskun mukana tupsahtivat pihoille muuttomatkallaan pulmusparvet. Lintujen muuton seuraaminen on aina ollut minulle mieluisin asia keväässä. Tänä vuonna saan seurata tapahtumaa aitiopaikalta.

Uusi lempipaikkani koko maailmassa on kämpän joenpuoleisen ikkunan vieressä. Sieltä näkyy luontodokumenttejä ympäri vuorokauden. Juomme siinä pöydän ääressä aamukahvit ja seurailemme samalla ruokintapaikalla touhuavia kuukkeleita ja tiaisia. Illalla ikkunasta näkyy rantatörmän taakse laskeva, taivaanrannan väripaletillaan maalaava aurinko. Illan hämärtyessä istumme usein ikkunan vierellä kiikaroimassa kettuja pimeästä särkevin silmin. Viime yönä näimme joen yli valppaana hipsuttelevan ketun ja vastarannan pajukossa kaivelemassa toisen. Kun ilma on selkeä, näkyy samaisesta ikkunasta suoraan sänkyyn tähtien koristamana välkehtivä yötaivas ja toisinaan myös sopivassa kohtaa leimuavat revontulet.

Täällä tunnen olevani osa luontoa, juuri sitä mitä minun on tarkoituskin olla. Luonto antaa meille paljon, mutta olen huomannut, että sillä on myös erinomainen huumorintaju. Sunnuntaina mateenkoukkuja kokiessa huomasimme ketun jättäneen haisevat terveisensä pyydykseen. Se oli äkännyt hauskan käytännönpilan ja kuseksinut koukkua pitelevän kapulan päälle. Miehellä on oma paikka kettujen, muiden pienpetojen ja varisten metsästykseen haaskalta. Eräänä yönä lintu oli istahtanut kyttäyspaikasta pilkistävän aseenpiipun päälle ja havainnut sen toimivan loistavasti vessariukuna.

Huumorintajuni on ollut koetuksella ainoastaan sääilmiöiden kanssa. Varmaa on, että heti kun saan jonkin paikan lapioitua puhtaaksi lumesta, tuota valkoista ihanuutta valuu pian taivaan täydeltä. Olen saanut viivyteltyä pitkään nuotiopaikan lapioimisen kanssa. Alue on sen verran suuri, että lapioimisesta innostumiseen meni kuukausi. Eilen sain vihdoin inspiraation ja heilutin apinan raivolla lapiota niin kauan että joka ikinen penkki oli lumesta puhdas. Lumisade alkoi yöllä ja aamuun mennessä koko maailma näytti peittyneen puhtaanvalkoiseen, mielestäni aivan liian paksuun, uuteen lumikerrokseen. Heräsin tuiskuun, vilkaisin ulos ikkunasta nähdäkseni paikallisen säätiedotuksen, totesin että eipä ole häävi ja käänsin kylkeä. Tänään en lapioi yhtään mitään.

Kiraa eivät tuiskut häiritse.

Jatkuva tuuli ja onneksi yhä harvemmin esiintyvät lumisateet sotkevat edelleen tehokkaasti myös latuani. Tämä ei sinällään ole minun ongelmani, vaan miehen, joka on ollut helisemässä jatkuvan lanaamisen kanssa. Mutta ei se ole niin justiinsa, standardini ladun kunnon suhteen ovat laskeneet sitten tänne muuton ja muutamaa rinnakkaista kelkanjälkeä hiihtelee jo oikein mukavasti. Tänään lasken rimaa entisestään ja lähden tästä heti aamukahvin juotuani hiihtämään viimeöisen lumisateen turmelemaa latuani. Mies lähti edeltä ansoilleen, että ainakin yksi ura ladulla menee taatusti. Lumisade lakkasi ja pohjoisessa pilkistää jo sininen taivaanranta.

Kyllä se aurinko sieltä taas ilmestyy.