Kameradilemma

Lunta on tuiskuttanut mutamana päivänä taas aivan kiitettävästi. Alkuviikkojen jälkeen olin jo lähes unohtanut kuinka lapio toimii, mutta ei kai se auta kuin opetella taito uudestaan. Juoma- ja saunavesiavannosta ei ollut tuiskun jälkeen näkyvissä kuin haalea muisto, samoin nuotiopaikasta. Hyvänä puolena tuiskussa pidän sitä, että se tuntuu tuovan joka kerta mukanaan lisää pulmusia ruokintapaikalle. Ne ovat mielestäni ehdottomasti kauneimpia pikkulintuja. Miehen isä kertoi vastikään toivovansa pulmusten jo pian katoavan. Tiedustellessani syytä, hän tuumasi tuiskujen loppuvan pulmusten muuttaessa tunturiin. Niin kauniita kuin ne ovatkin, alan varmasti vielä muutaman kerran pihan lapioituani olla samaa mieltä.

Ruokintapaikan lintujen lajimäärä on alkuviikojen kolmen lajin jälkeen kasvanut kymmeneen lajiin, ja lisääntyy jatkuvasti kevään edetessä. Hömötiaisia, jotka yleensä ovat lintulaudan vieraista tutuimmasta päästä, ei kuitenkaan ole näkynyt. Mitä lie niille tapahtunut?

Koska olen huomannut viettäväni enenevässä määrin aikaa lintulaudan liepeillä notkuen, olen ensimmäistä kertaa elämässäni tullut haaveilleeksi kunnon kamerasta. Levottomina säpisevien pikkulintujen kuvaaminen puhelimen kameralla tuntuu olevan täysin tuuripeliä. Siinä vaiheessa kun saan painettua oikeaa nappia, kuvaamisen kohteeni on yleensä jo toisella puolella pihaa. Välillä saan vahingossa räpsäistyä oikeaan aikaan niin, että kuvassa näkyy lintu ja vieläpä tunnistettavasti. Näinä hetkinä kunnianhimoni kasvaa ja mietin kunnon kameraa. Monena iltana loimuavien revontulten alla seistessäni olen myös harmitellut kunnollisen kameran puutetta. Minua jarruttaa ainoastaan ajatus kaikista niistä säätövimpaimista, joiden opetteluun kärsivällisyyteni ei tule riittämään. Toisaalta pelkään myös monen upean hetken menevän ohi kameran kanssa vispatessa. Muistoksi saattaa jäädä kuva, mutta mitä hetkestä tallentuu aivoihin? Nykyajan ongelma on kaiken kokeminen jonkinlaisen laitteen välityksellä, ruudun kautta tai vähintäänkin linssin läpi. Minä haluan nähdä, kokea ja tuntea itse. En kuitenkaan usko kokemusmaailmani romahtavan aivan täysin, jos nyt otan ensimmäisen haparoivan askeleen kehittyneempää kuvausteknologiaa kohti. Eräänlainen elämys olisi varmasti se toimiva kamerakin.

Olin ottamassa kuvaa oksalla istuvasta lapintiaisesta. No se ehti karata, mutta kameraan tallentui vahingossa ohi lentävä talitiainen.

Mies seuraa maastossa kulkiessaan tarkasti kaikenlaisia jälkiä ja minäkin olen aiheesta innostunut, vaikken kovin monta kulkijaa osaa jäljistä tunnistaakaan. Jäniksen, ketun, riekon, oravan, poron ja hirven osaan jäljistä arvailla. Pari vuotta sitten Vapun aikaan oli muutaman kilometrin päässä kämpästä jängän ylittänyt talviunilta heräillyt karhu. Myös ne jäljet olivat kohtuullisen helposti tunnistettavissa. Saukon jäljet tunnistaa siitä, että lähellä on yleensä sula vesi, siitä että häntä jättää jäljen, sekä henkilökohtaisesta suosikistani: mäenlaskujäljistä. Lumijälkiopasta tutkiessani yllätyin huomatessani, että karhun lisäksi myös näätäeläimillä on viisi varvasta. Muistan yllättyneeni samasta asiasta jo ala-asteella. En tajua miksi en tätä muistanut, Biologia oli kuitenkin koulussa lempiaineeni. Täytynee painaa varvasasiat nyt kunnolla mieleen, ettei tarvitse yllättyä samasta aiheesta vielä eläkkeelläkin.

Tästä on mennyt pupu.

Alkuviikosta heräsin tunteeseen, että nyt tapahtuu jotakin. Makasin hetken sängyssä pohtien, että mitäköhän tuo ”jotakin” mahtaa olla. Nousin varovasti ylös ja kurkkasin ulos ikkunasta. Itseasiassa ulos kurkkiminen oli täysin turhaa, koska hetkessä oli selvää, että kämppämme oli joutunut porojen piirittämäksi. Nämä eläimet ovat minulle ennestään tuttujakin tutumpia, mutta tuntui silti hienolta päästä seuraamaan niitä näin läheltä. Poroja valui tasaiseen tahtiin kämpän molemmilta puolilta joelle päin. Ne olivat matkalla tunturiin, kohti kesälaitumiaan. Pyörin ympäri kämppää ikkunasta ikkunaan kuin turisti lomakohteessa, ja kuvasin poroja onnesta sekaisin. Mielikuvissani matkasin porojen mukana tunturiin. Mies totesi herättyään toimintani olevan lappilaiseksi vähintäänkin kyseenalaista. Sivuutin kommentin totaalisesti, ja esittelin hänelle innoissani poroista ottamiani kuvia.

Yllätysvieraita seitsemältä aamulla.

Vuosi sitten teimme tunturiin muutaman päivän pilkkireissun, joka oli kertakaikkisen onnistunut. Kira oli silloin pieni pallero ja nukkui reessä päiväunia. Tunturijärvellä oli suuri porotokka, joka uteliaana lähestyi meitä ja kelkkaa. Kira heräili uniltansa, tuhahteli hetken poroille ja hyppäsi alas reestä. Porotokka säikähti jäniksenkokoista, pää kallellaan katselevaa koiranpentua niin, että paineli täyttä ravia kohti tunturinrinnettä. Niitä maisemia jäi kyllä ikävä. Eikä hullumpi ollut kalansaaliskaan. Haaveissa on uusi pilkkireissu tunturiin lähiviikkoina. Olen jo lähtövalmiina. Kaukaa kuuluu yhä poronkellon etääntyvä kilkatus.