Latua!

Tuulet ovat ilmeisesti kääntyneet otolliseen suuntaan, koska lauantainen pilkkireissu alkoi viimein tuottaa tulosta, ja saimme saaliiksi mukavan läjän harjuksia. Olen itsepäisen tunnollisesti pilkkinyt samalla mormuskalla siitä saakka, kun aloin näillä seuduilla kulkea. Hassunvärinen pilkkihärvelini herätti aluksi hilpeyttä, mutta joka kevät siihen on tarttunut jokunen, ilmeisesti joko värisokea tai mielenvikainen vonkale. Sunnuntaina heitimme savustuspöntön tulille ja mussutimme auringonpaisteessa päivälliseksi savustettua harria.

Luonnollisesti tämä saalis näyttää kuvassa paljon pienemmältä…

Pihalle tupsahti loppuviikosta taas uusia lintuja, mistä olen huolestuttavan innoissani. Parvi viherpeippoja sekä muutama taviokuurna kävivät tuomassa väriä ruokintapaikalle, uskollisten ystäviemme kuukkeleiden ja tiaisten joukkoon. Kalojen ja lintujen suhteen viikonloppu oli siis varsin onnistunut. Hiihtoharrastukseni suhteen ei niinkään.

Taviokuurna kävi kylästelemässä.

Aurinkoiset kelit ovat houkutelleet pari muutakin uutta lajia lähiympäristöömme: kelkkailijat ja turistit, sekä näiden kauhistuttavan risteytyksen – kelkkailevat turistit. Kelkkailuetiketistä piittaamattomat jälkimmäisen lajin edustajat ovat kurvailleet toistuvasti kämpän pihaan ilman hajuakaan siitä minne ovat menossa tai mistä tulossa. Kelkkareittiä tänne ei tule. Ilmeisesti matkailijoita siis tupsahtelee taivaasta, kun poikkeuksetta kaikki pölähtävät pihaan yksityisiä maita pitkin, eivätkä joelta, joka sen sijaan on kaikille sallittu reitti. Tulimme erämaahan syrjäytymään kaikessa rauhassa, mutta tällä hetkellä erakoitumisesta ei ole tietoakaan. Maaliskuun vietimme täällä täysin eristyksissä, mutta huhtikuussa vilinää näkyy olevan kuin Levillä Vappuna. Lyhyt on kuitenkin se aika, kun pilkkituristit tänne saakka tiensä löytävät. Kuukauden päästä saamme taas mökkihöperöityä aivan rauhassa.

Myös laturaivoaja minussa alkaa pikkuhiljaa nostaa takkuista päätään. En olisi uskonut, että juuri täällä joudun törmäämään moiseen sivupersoonaan. Mies lanasi ladun viimeisen päälle perjantaina. Hyppäsin suksille heti miehen kotiuduttua. Ehdin puoleen väliin reittiäni, kun huomasin jonkun ajaneen kelkalla keskellä vastalanattua latuani lähes koko loppumatkan. Seuraavana päivänä lanauksesta ei ollut tietoakaan, vaan tilalla oli epävirallinen kelkkareitti. Kylläpä ärsytti. Reitti on vielä hiihtokelpoinen, mutta lanaus meni kyllä hukkaan.

Viimepäivinä latuani on hiihdellyt innokkaasti myös tokallinen poroja. Niilläkään ei näytä kiinnostavan pätkääkään hiihtolatuni lanaushifistelyt. Sen sijaan ne ovat perustaneet ladulleni pitopalvelun. Kira nauttii papanatarjoilusta täysin siemauksin, aina kun silmä välttää. Pitopalvelu on tarjolla myös kärtyävän suksillaliikkujan hiihtovälineille: papanoilla miinoitetun reitin jälkeen varmaa on se, että suksissa pitoa riittää. Noh, porot olivat täällä ennen minua ja saavat anteeksi. Täytynee opetella jakamaan erämaani myös muiden kulkijoiden kanssa. Kyllä täällä ainakin tilaa riittää.

Kira ilahtui papanabuffetista.

Auringon laskettua ympäristö hiljenee ja tunnelma hämärän rajamailla tuntuu muuttuvan yhä maagisemmaksi sitä mukaa, kun päivät pitenevät. Luonto kylpee ensin oranssin ja pinkin, sitten violetin ja lopulta utuisen sinisen sävyissä. Tähtitaivaita ja upeita revontulia on taas riittänyt ihailtaviksi. Olen pannut merkille kummallisen ilmiön. Tiedän sen olevan pelkkää sattumaa, mutta silti aika hienoa. Joka kerta ennen komeimpia revontulia on vastarannalla näkynyt kettu. Paitsi sinä yönä, kun mies ampui haaskalta ketun. Mittari oli vahvasti pakkasen puolella, keli oli kuulas ja taivas kirkas ja tähtinen. Sinä yönä ei ollut revontulia.

Hetki ennen pimeää.