Voi elämän kevät

Erämaaelämää alkaa olla takana pian pari kuukautta. Yhtenä iltana saunan lauteilla pohdimme, mitä kaupungista on ikävä. Yllätin itsenikin havaitsemalla, että eipä juuri mitään. En kaipaa juoksevaa vettä, sisävessaa tai mikroaaltouunia. Television puutteesta johtuvat vierotusoireetkin alkavat olla poissa. Ystäviä ja perhettä on tietysti ikävä, mutta eiköhän sekin helpota, kun tilanne maailmalla rauhoittuu. Kaikenlaisista härveleistä kaipaan eniten vedenkeitintäni. Ostin viime syksynä uuden, uskomattoman hienon vedenkeittimen, jossa on kaikenlaisia säätöominaisuuksia, ja nappuloita enemmän kuin lentokoneen ohjaamossa. Aiemmin join aina toisinaan teetä kahvin sijasta, täällä ollessa en kertaakaan. Hassua kyllä, veden keittäminen on kuitenkin niitä yksinkertaisimpia keittiöaktiviteetteja ja onnistuu jopa minulta. Supermarketeista kaipaan niiden notkuvia hedelmä- ja vihannesosastoja. Täällä valikoima on suppea, tietenkään pienen ”lähikauppamme” ei ole kannatavaa täyttää hyllyjään nopeasti pilaantuvilla kasviksilla. Lisäksi kasvisten kuljettaminen tänne on etenkin talvella kylmän vuoksi haastavaa.

Viikko sitten lämmitimme paljun ja istuimme siellä aamuyöhön. Päästyämme vauhtiin valvomisessa keittelimme aamuyökahvit ja hurautimme kelkalla vähän ennen viittä läheisen vaaran päälle katsomaan aurigonnousua. Näky oli uskomaton, eikä siitä puuttunut kuin teräshangellä kirmaavat yksisarviset. Riekkojen huudellessa koivikoista hyviä huomeniaan seisoin hangella vaaranlaella, katselin kauneinta näkemääni taivaanrantaa, ja ihmettelin kuinka onnellinen sitä ihminen voikaan olla. Vaarasta laskeuduttuamme päätimme kokeilla, josko kala olisi syönnillään ja lähdimme samoilla silmillä pilkille. No ei ollut, yksi pikkukala Kiralle. Valvotun yön jälkeen unirytmi ja pää ovat lopullisesti sekaisin, mutta sillä ei liene erämaassa asuessa suurtakaan merkitystä, etenkään nyt kun päivä ja yö eivät enää suuremmin eroa toisistaan.

Kirakin pysähtyi ihmettelemään upeaa taivaanrantaa.
Sieltä se aurinko vielä tupsahti. Pian se ei laske enää lainkaan.

Lumet alkavat hiljalleen sulaa ja kelit ovat pian sen verran pehmeät, että pilkkireissut ja hiihtolenkit harvenevat harvenemistaan, kunnes on aika laittaa välineet varastoon odottamaan seuraavaa talvea. Edellisenä viikonloppuna kelkkailimme appivanhempien kanssa vähän kauemmaksi pilkille. Järvet ja joet alkavat olla sen verran vesillä, että kelkkaillessa täytyy varautua kaikenlaisiin yllätyksiin. Juutuimme pari kertaa sohjoon tai syvään lumeen, mutta kahdella kelkalla kulkiessa kiinnijääminen ei ole suuri ongelma. Appiukko, jota leikkisästi kutsumme Kiran vaariksi, onnistui retkellämme nappaamaan ensimmäisen kalan. Kira nappasi kalan ja oli siitä niin innoissaan, että höseltäessään tiputti sen vahingossa samaan avantoon, mistä se oli hetki sitten nostettu. Pelastusyrityksistä huolimatta vaari ei ehtinyt napata veden syvyyksiin katoavaa kalaa. Kira sai torut ja oli selvästi häpeissään. Hetken päästä mies sai kalan. Kira marssi hetkeäkään epäröimättä kalan luo ja kiikutti sen anteeksipyytävän näköisenä suoraan vaarille. Vaihtokauppa oli onnistunut – tämä kala oli suurempi kuin avantoon tippunut saalis. Kira sai kehut ja sekä vaari, että koira olivat tyytyväisiä. Ja meitä muita nauratti. Ylpeänä mietin, kuinka viisas tuo villi, karvainen perheenjäsenemme on.

Pilkkireissuja alkaa olla tänä keväänä enemmän takana kuin edessä. Tässä palasimme juuri yhdeltä niistä: mies, minä, pilkkireppu ja Kira.

Illalla keittelin halonteon lomassa nuotiolla pikkukaloja Kiralle. Ihmeissään se haisteli illallistaan, eikä selvästikään ymmärtänyt keitetyn kalan konseptia. Ruodin sille muutaman palasen ja ne se kyllä söi hyvällä ruokahalulla. Jatkossa suurilla älynlahjoilla varustettu lellivauvamme saa kuitenkin joko opetella syömään kalansa ruotoineen, tai opetella ruotimaan ne itse.

Lämpimiä päiviä seurasi muutama pakkasyö ja mahtavat hankikelit. Uppoiltuamme muutaman päivän ympäri pihamaata, tuntui mukavalta pystyä taas kävelemään normaalisti kovalla pohjalla. Vielä mukavammalta hanget tuntuivat suksien alla. Sain pitkästä aikaa sen kauan kaipaamani hankihiihtokokemuksen. Sitä ei pilannut edes korvissa vinkuva tuuli, joka yritti hidastaa kulkuani paluumatkalla. Myöhemmin kuulin, että hiihtoreittini läheltä joka kevät jängän ylittävä karhu on heräillyt talviuniltaan, ja saattaa herättyään olla pahalla tuulella ja nälissään. Ei sattunut nalle kuitenkaan hiihtelemään samoja reittejä tällä kertaa.