Aikaa kaikelle

Parasta sapattivuodessa on sen tarjoama aika tehdä kaikkea mistä on aina haaveillut, tai olla tekemättä yhtään mitään, jos siltä tuntuu. Olen tänä keväänä lukenut kirjoja, hiihdellyt, pilkkinyt, kirjoitellut, tehnyt käsitöitä, tarkkaillut ympäröivää luontoa ja nukkunut pois vuosien mittaan kertynyttä väsymystä. Ja se on ollut aivan mahtavaa!

Mies harrastaa kaikenlaisia tarkkuutta kehittäviä lajeja, kuten veitsenheittoa ja ammuntaa sillä aseella, mikä minäkin hetkenä sattuu käteen osumaan. Viime talvena ammuimme pilkkaa pienoiskiväärillä ja kesällä heittelimme ahkerasti veitsiä ja testasimme miehen uutta varsijousta. Minä en suuremmin innostu mistään pamahduksen päästävästä laitteesta. Taljajousta sen sijaan olen aina halunnut kokeilla. En jaksa virittää miehen omistamia taljajousia, joten ostin ennen erämaahan muuttoa oman, junioreille ja aloittelijoille tarkoitetun jousen. Kovin useasti en ole vielä päässyt uutta joustani testaamaan, koska tuulet eivät tunnu tänä keväänä hellittävän. Vähän tyynempinä päivinä olen kuitenkin ammuskellut. Ja ihan mihin sattuu. Nämä illat ovat kuluneet mukavasti koko porukan etsiskellessä nuolia lähimetsästä. Osun toisinaan tauluunkin, mutta tähän mennessä olen onnistunut ampumaan pari nuolta liiterin seinään, yhden kaivoin esiin syvältä hangesta, yksi katosi mystisesti kokonaan ja yksi löytyi koivunrungosta.

Kaikki nuolet kuitenkin taulussa.

Viimepäivinä olen kovasti innostunut myös veitsenheitosta. Laji on varsin koukuttava siinä vaiheessa, kun tuloksia alkaa tulla ja veitset alkavat pysyä taulussa. Pieni tuulikaan ei tässä lajissa häiritse, joten veikkaan, että veitsenheitto tulee olemaan myös loppukevään suosituin harrastus.

Taidonnäyteeni viime kesältä. Onnistuu näköjään myös kahva edellä.

Yksi sapattivuoden parhaista ja samalla pelottavimmista puolista on se, että aikaa ajattelulle on runsaasti. Reilun kahden kuukauden aikana olen ehtinyt kokea suurta maailmantuskaa esimerkiksi muovilla täyttyvistä valtameristä ja Suomen kissapopulaatio-ongelmasta. Aikaa on riittänyt myös itsetutkiskelulle. Yksi vahvasti ihmistä määrittävä tekijä on varmasti ammatillinen identiteetti, jonka voisi spattivuoden aikana myös ajatella hakevan muotoaan. Minulla se on kuitenkin oikeastaan aina ollut hukassa, koska tähänastisen elämäni aikana en ole ollut monessakaan koulutustani vastaavassa työpaikassa ja ansioluettelostani löytyy uskomaton määrä erilaisia ammatteja. Sen sijaan minua on aina määrittänyt tietynlainen huithapelius – olen mennyt sinne, mihin sisäinen kompassini on milloinkin sattunut osoittamaan ja tehnyt sitä, mikä milläkin hetkellä on tuntunut hyvältä, tai on eteeni osunut. Vaikka tosinaan olenkin mennyt perse edellä puuhun ja lujaa, en silti koe menettäneeni tai katuvani mitään. Kaikki tähän asti keräämäni kokemukset ovat kehittäneet ja vieneet minua eteenpäin. Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta rikastua, omistaa mitään suurta, tai koreilla maineella ja titteleillä. Tällä hetkellä koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Kun hellittää hetkeksi otteensa normaalista arjesta ja jättää tamppaamatta muutaman kierroksen tutuksi tulleessa oravanpyörässä, oppii katsomaan asioita eri kantilta. Toki on varmasti henkilöstä kiinni, kuinka ylimääräisen aikansa haluaa käyttää, hektisemmille sieluille metsään muutto ei ehkä olisi se kaikista optimaalisin vaihtoehto. Minä kuitenkin koen saavani eniten irti juuri tästä elämäntyylistä. Minulle pako arjesta on merkinnyt lähinnä sitä, että osaan pysähtyä hetkeksi ja nautin pienistä asioista huomattavasti enemmän kuin aiemmin – uskomattoman kauniit auringonnousut ja -laskut, kevään ensimmäinen joutsen, hankikelit, riekon nauru koivikossa, pilkkivavan päässä nykivä harjus ja lämpiävän saunan piipusta nousevan savun tuoksu. Vai ovatko ne sittenkään niin pieniä asioita? Ovatko ne kuitenkin niitä elämän kantavia voimia, joista lataamme henkiset akkumme ja kasvatamme elämänilomme uusiin sfääreihin?

Tämän näkymän äärellä on helppoa olla onnellinen.