Vappu tunturissa

Vuosi sitten teimme Vapun aikoihin pilkkiretken tuntureille. Reissu oli sen verran onnistunut, että päätimme ottaa uusiksi tänä vuonna. Niimpä tänäkin Vappuna kasasimme miehen ja appivanhempien kanssa kolme autoa ja saman verran peräkärryjä täyteen kelkkoja, rekiä ja retkeilykampetta ja siirsimme leirin muutamaksi päiväksi tuntureille. Lähdimme matkaan auringonpaisteen saattelemana torstaiaamuna. Saatuamme kelkkakaravaanin reitille ja kohti tunturia aurinko paistoi edelleen, mutta noustuamme ylemmäs, tuntui kuin olisimme nousseet pilviin saakka. Ylhäällä oli niin paksu sumu, että näkyvyys heikkeni huomattavasti. Päästyämme määränpäähän keli ei ollut häävi: tuuli oli kova ja lunta satoi vaakatasossa.

Tunturijärvellä jäätä oli niin paksusti, että pilkkireikien kairaamiseen tarvittiin kairan ja jatkovarren lisäksi lapio, raakaa voimaa, reilusti mielikuvitusta ja runsaasti kärsivällisyyttä. Leiripaikassamme jäätä oli välivesineen arviolta 160-170 senttimetriä, joten saatoimme turvallisin mielin pystyttää asumuksena toimivan pilkkiteltan jäälle. Kaasulämmitin piti teltan mukavan lämpimänä ja tuiskussa kastuneet vaatteet sai kätevästi kuiviksi. Mies on tehnyt telttaan kasattavan lattian, joten myös jalat ja makuupussit pysyivät kuivina. Lattiassa on pari pienempää palasta, jotka saa irrotettua pilkkimistä varten. Koska teltassa oli tänä vuonna neljä ihmistä tavaroineen ja yksi kokoonsa nähden runsaasti tilaa vievä koira, tehtiin pilkkireikiä vain yksi ja siitä tihrusteltiin vuorotellen järven pohjaa. Vesi järvessä oli niin kirkasta, että pilkkireikä tuntui hohtavan ihmeellistä sinistä valoa telttaan.

Vappupäivän aamu valkeni kirkkaan aurinkoisena ja lämpimänä, eikä edellispäivän tuiskusta tuntunut olevan tietoakaan. Teltasta kömpiessäni ihmettelin upeita, satukirjamaisia tunturimaisemia. Istuin pilkkirepun jakkaralle auringonpaisteeseen juomaan aamukahvia, ja tuijotin ihastellen joka suuntaan avautuvia maisemia. Välillä katselin kadehtien järven toisella puolella auringossa hangen poikki liitäviä koiravaljakoita. Rauhallisen kahvihetken jälkeen alkoi mieletön vispaaminen vaatekertojen kanssa. Edellispäivän tuiskun jälkeen olin ennen teltasta poistumistani varautunut kaikkiin mahdollisiin sääolosuhteisiin. Paitsi tyveneen auringonpaisteeseen. Tunsin paahtuvani, joten ramppasin vähän väliä teltassa vähentämässä vaatekertoja toisensa jälkeen. Saavutettuani optimaalisen vaatemäärän, aurinko meni pilveen ja alkoi tuulla. Niimpä sama prosessi alkoi alusta käänteisenä.

Näkymä teltan ovelta oli kuin maalaus.

Myös lauantain säätilat olivat vaihtelevia – yhteen vuorokauteen mahtui ukkosta lukuunottamatta erilaisten säiden koko kirjo. Koska telttaamme ympäröivä järvi ei tarjonnut saalista siinä määrin kuin olisimme toivoneet, päätimme vaihtaa leiripaikkaa. Lähdimme pilkkimään rautuja, mutta ne tuntuivat kaikki olevan hyvin pieniä. Heittelimme tavarat rekiin ja lähdimme kohti seuraavaa järveä. Välillä pidimme pienen tuumaustauon. Keväiset tunturit voivat olla arvaamattomia: reen pohjasta katkesi yllättäen pultti, rautaputki reen alapuolella putosi etupäästään maahan ja reki tökkäsi kiveen. Reen alapuolella tapahtui seiväshyppysuoritusta muistuttava ilmiö ja päädyimme anopin kanssa ilmalennon päätteeksi reen pohjalle ihmettelemään tapahtunutta. Osia vääntyi sen verran, että korjaustoimet olivat paikallaan. Miehet kursivat reen liinoilla kasaan ja matka jatkui.

Kivikasat olivat Kiran mielestä kauhistuttavia. Se ei säikähtänyt reen hajoamista, mutta kivet olivat selvä uhka. Kävimme tutkimassa niitä sillä välin, kun rekeä korjattiin ja huomasimme, etteivät ne oikeastaan olekaan niin pelottavia.

Seuraava leiripaikkamme oli saaliin suhteen mielekkäämpi ja tarjoili isoja harjuksia. Maisemia ei niinkään ollut tarjolla, viimeisen vuorokauden joko satoi tai oli sumuista. Teltan pilkkireikä hohti nyt sinisen sijaan vihreää valoa. Aamulla kokeilimme vielä hetken pilkkiä, mutta kaloja ei tuntunut kiinnostavan. Niimpä kasasimme jälleen leirin ja aloitimme paluumatkan. Hernerokkasumu oli uskomattoman paksu, eikä eteensä nähnyt paria metriä kauemmas. Totaalinen valkeus kaikkialla ympärillä sekoittaa helposti mielen, eikä hetken aikaa kuljettuaan ole enää mitään käsitystä siitä, mihin suuntaan on menossa tai mistä tulossa. Suunnistaminen kelkkareitille tapahtui puhtaasti gps:n avulla. Hetken hortoiltuamme loppumatka reittiä pitkin sujui hyvin ja laskeutuessamme tuntureilta sumukin hellitti.

Liikuteltava pilkkihotellimme.

Vaikka säät eivät koko aikaa retkeämme suosineetkaan, reissu oli mahtava ja lähtisin heti uudelleen. Kiirunoita olisin halunnut nähdä, mutta jouduin tyytymään pelkästään niiden kuunteluun. Kalojen ja koiravaljakoiden lisäksi porot, korpit ja pulmuset olivat ainoita tunturissa havaitsemiani eläimistön edustajia. Paluumatkalla autosta bongasin kuitenkin sepelrastaan, piekanan ja pari joutsenta, joten olen aivan tyytyväinen myös retken lintusaldoon.