VarpaHillaan

Viikko sitten perjantaina istahdimme aamupäivästä pitkästä aikaa miehen täyteenlastatun auton kyytiin ja iltasella löysimme itsemme täysin vastakkaisesta suunnasta Lappia: kotikonnuiltani Sallasta. En ollut nähnyt perhettäni moneen kuukauteen, joten vietimme muutaman päivän kotitalossani ja käänsimme taas kompassin kohti erämaata. Leveä ja kirkas joki sekä sitä ympäröivät koivikot ja tunturimaisemat vaihtuivat kapeaan, tummavetiseen ojaan ja tiheään kuusimetsään. Ojan varressa, suurien puiden katveessa nököttää lähemmäs neljäkymmentä vuotta vanha metsästysseuran kämppä, jonka nykyisen omistamme siskojeni kanssa. Vaikka maisema ja tunnelma tällä mökillä on täysin erilainen kuin Käsivarressa, on se omalla tavallansa ainutlaatuisen viehättävä. Korpikuusien syleilyssä olen kotona. Maisemanvaihdos pakottaa ajattelemaan, kuinka onnekasta on saada asua Lapissa. Suuressa maakunnassa arvokasta luontoa on tarjolla jokaiseen makuun ja vähän jää vielä ylikin. Halutessaan jo muutaman tunnin ajomatkan jälkeen pääsee nauttimaan täysin erilaisesta ympäristöstä.

Tämänhetkinen osoite ja miehen vuosi sitten rakentama silta.

Ajoituksemme sattui onnekkaasti yksiin hillojen kypsymisen kassa. Miehen korjaillessa kämpällä oventiivisteitä, kellarikuoppaa, palkisia, polkuja tai mitä puutteita ikinä hänen tarkka silmänsä havaitseekaan, minä olen parhaan kykyni mukaan kyntänyt tyhjiksi hillajänkiä. Kuten mistä tahansa sosiaalisesta mediasta on voinut viimeaikoina havaita, on hilloja tänä vuonna mukavasti saatavilla. Sain miehenkin melkein innostumaan lajista. Tai innostuminen on ehkä hieman vahva sana. Eikä minulla oikeastaan ollut asian kanssa mitään tekemistä. Lähdin torstaina Kiran kanssa jängälle, mutta se kyllästyi touhuun melko pian ja päätti palata omin päin takaisin kämpälle. Toisin kuin edellinen koirani Kassu, joka lähti innoissaan marjametsään ja rohmusi edellä kulkiessaan parhaat marjat suuhunsa, Kira ei ole marjakoiria ollenkaan. Se kulkee kyllä edellä, mutta touhutessaan pelkästään tamppaa marjat mäskiksi, tai istahtaa keskelle komeinta hillamätästä. Mies ihmetteli yksin palannutta koiraa ja lähti kohti jänkää, jolle koira oli minut hylännyt. Ja mitä sitä ihminen tekee saapuessaan hilloja pursuavalle jängälle? No poimii tietysti. Otin kiitollisena vastaan hänen tuomansa janojuoman, työnsin hänelle ämpärin kouraan ja jatkoin keräämistä. Palatessani kämpälle, hän oli yhä jängällä ja palasi sieltä myöhemmin poimintaämpäri täynnä.

Valioyksilö.

Olen kartoittanut hillajänkien tarjontaa välillä myös äitini ja siskoni kanssa. Sisareni hillasti keskiviikkona ensin äidin ja sitten vielä uudestaan minun kanssani. Palatessamme silmät ristissä jängältä, ilmoitin ratin takana istuvalle siskolleni, että tien varressa näkyy kypsiä hilloja. Hän mainitsi jotakin Vapahtajasta ja painoi kaasua. Oletan, että hänen hillasaaliinsa alkaa olla tältä vuodelta kerätty. Hillastus on raskas laji, etenkin helteellä ja erinomaisena sääskikesänä, kuten nyt. Henkilökohtaisesti ahdistun eniten paarmoista, jotka ovat leukojensa kanssa täysin armottomia. Minua puri muutama päivä sitten jokin hyönteislajin edustaja ranteesta niin pahasti, että se on yhä kipeä ja turvoksissa. Siskolleni kävi sama ilmiö sormen kanssa. Puhelimen, juoman ja värikkäiden vaatteiden lisäksi kannattaa jängällä kuljettaa ilmeisesti mukana myös kyypakkausta.

Hillahulluja kansalaisia kuuluu eksyneen ennätysmäärä tänä vuonna. ”Älä mene hukkaan”, siskoni huikkasi isälle hänen lähtiessään hillaan alkuviikosta. ”Ei siellä ainakaan yksin tarvitse tänä vuonna olla”, isä totesi ja lähti jängälle. Hän ei kuitenkaan jäänyt muiden eksyneiden seuraksi hukkaan, vaan tuli illalla saaliinsa kanssa kotiin.

Pyörähdimme miehen kanssa jängällä myös tänään. Reissu ei ollut turha.

Hilla-aikana Lapissa vietetään yhtä suurta aprillipäivää. Silloin on sallittua narrata vaikka naapuria, eikä kenenkään puheita pidä ottaa todesta. Käsivarressa, lähellä miehen kämppää oli nähty karhu. Jos olisin siellä nyt, suutaisin välittömästi kulkuni kyseiselle jängälle ämpäri tanassa. Tarinassa saattaa kuitenkin tällä kertaa olla perää, koska karhun olivat nähneet ulkopaikkakunnalta tulevat kalastajat, eivätkä paikalliset hillastajat. Täällä kotiperälläni taas liikkuu huhu, jonka mukaan hilloja ei tänä vuonna tule näille seuduille laisinkaan, vaan marjat on parempi käydä poimimassa vaikka naapurikunnan puolelta. Kannattaa siis olla autuaan tietämätön siitä ettei hilloja ole, ja poimia vaan menemään.

Nämä hillat kypsyvät naapurikunnassa. En muista oliko Kemijärvi vai Kuusamo. Salla ei kuitenkaan. Heti kuvan ottamisen jälkeen keskelle jänkää ilmestyi suurin kenenkään ikinä näkemä karhu, joka oli selvästi nälkäinen ja jolla oli ainakin kymmenen pentua mukanaan. Juoksin niin lujaa, että ämpäri jäi jängälle. Mutta eipä sen niin väliä, kun eihän siellä oikeasti mitään hilloja ollut ja ämpäri oli tyhjä.