Lumikki ja neljä lapintiaista

Lokakuu puksuttaa viimeisiään ja olemme kolmen viikon vierailijaputken jälkeen palanneet takaisin normaaliarkeen polttopuineen, jäätyvine juomavesineen ja lumenluonteineen. Torstain ja perjantain satoi antaumuksella lunta ja metsässä käveleminen on sen myötä muuttunut kahlaamiseksi. Lauantaina oli hieno, aurinkoinen ilma, joka toi mieleen maaliskuun. Tiaiset visertelivät koivuissa ja joki solisi virtapaikoissa vielä vapaana jäästä. Lämmintäkin oli jopa kaksi astetta. Sain akuutin lapsellisuuskohtauksen ja minut valtasi pakottava tarve pyöritellä pihaan lumiukko. Kira oli heti mukana ja koitti auttaa parhaan kykynsä mukaan syömällä palasia lumimöykystä, jota epätoivon vimmalla yritin pyörittää. Lumi ei kuitenkaan ollut tarpeeksi märkää, joten jouduimme luopumaan ajatuksesta. Sen sijaan päädyin tekemään lumilyhdyn, jonka päälle Kira kuitenkin lopulta istahti ja lyhty levisi niille sijoilleen. Mies rakensi liiterin taakse katosta, josta jääviä ylijäämäpalasia innokas lautakoiramme kanteli ympäri pihapolkuja, niin että varmasti kompuroimme niihin vielä ensi keväänäkin. Kira on mahtavaa seuraa, mutta hirvittävän huono apulainen.

Kesäinen lenkkipolku on muuttunut kahlauspoluksi.

Lintulaudalla on riittänyt vilskettä, siitä ovat pitäneet huolen viisi kuukkelia, närhi, talitiainen ja parvi lapintiaisia. Otin tavoitteekseni tutustua niistä mahdollisimman moneen ja tökötin monta päivää lintulaudan vierellä tarjoten käsi ojossa kaikenlaisia kokeellisia eväitä. Kuukkelit päästävät aivan lähelle, mutta eivät tohdi vielä oikein olla kontaktissa. Yksi rohkea tapaus kävi nappaamassa kädestäni makkaranpalasen. Tiaisten ehdottomia suosikkeja näyttävät olevan maapähkinät. Ne sylkevät suustaan kaikki muut, paitsi siemensekoituspussin auringonkukansiemenet ja pähkinät. Laudalla käy pölinä tiaisten siivotessa sitä kaikesta turhasta ravinnosta.

Otin tämän suttuisen kuvan kiikareiden ja ikkunan läpi. Mutta närhi siinä on. Taustalla vuoroaan odottaa kuukkeli.

Lauantaina vietin taas pari tuntia lintulaudan äärellä kylmästä hytisten, toisessa kädessäni jyviä ja toisessa puhelin kuvausvalmiina. Tarkkaillessani lintuja, huomasin sivusilmällä vastarannalla tassuttelevan ketun, se ei ollut puuhistani moksiskaan, vilkaisi vain ja jatkoi myyränpyyntitouhujaan juosten edestakaisin rantapajukossa. Samalla hetkellä kuukkeleiden nakertaessa kuupalloja yläpuolellani, kädelleni istahti lopulta lapintiainen, tuijotti minua hetken suoraan silmiin, nappasi pähkinän ja lensi tiehensä. Hämmästyin niin, etten ehtinyt edes ottaa kuvaa. Se oli selvästi hetkeni Lumikkina. Tohkeissani kaivoin taskuni pohjalta lisää jyviä ja jäin odottelemaan seuraavaa ruokailijaa. Pian niitä olikin tuttavuutta tekemässä jo useampia. Yhden istuessa pääni päällä toinen lennähti olkapäälleni, kolmas istahti kädessäni olevan puhelimen reunalle ja neljäs rapisteli lahjettani. Eikä taaskaan kuvaa. Linnut selvästi viisveisasivat Disney-prinsessaharhoistani, niille olin kävelevä ruokateline. Se sopi minulle kuitenkin mainiosta ja jäin edelleen kärsivällisesti odottamaan tiaista, joka puhelimeni päällä istumisen sijaan istahtaisi kädelleni kuvattavaksi. Lopulta odotus palkittiin, tiaiset rohkaistuivat ja pian niitä oli jonoksi asti odottamassa kourani uumenista paljastuvia parhaita herkkuja. Kiraa otti päähän se, että jakelin herkkuja linnuille, enkä huomioinut sitä lainkaan. Lopulta hellyin ja annoin sille oman puruluun. Se marssi mielenosoituksellisesti lintulaudan alle jyrsimään herkkuaan, ikään kuin näyttääkseen linnuille, että kyllä täällä muutkin saavat syödäkseen.

Sainpas lopulta lapintiaisen istahtamaan.
Tämä näyttää oikein poseeraavan.
”Mitä tuijotat?”
Toisilla oli kiire.

Sunnuntaina lumi oli lopulta sen verran tahmeaa, että sain taiteiltua pihaan lumiukon ja -lyhdyn, mistä olin suunnattoman riemuissani. Lumiukko peittää mukavasti rumaa risu- ja kantokasaa, joka törröttää vielä pihan nurkassa keväisten pihatalkoiden jäljiltä. Sillä välin kun minä olen touhunnut omia merkittäväntärkeitä puuhiani, mies on esimerkiksi korjannut paljunlavan ja asentanut liesituulettimen. Liesituuletin voi kuulostaa modernin maailman hömpötykseltä erämaassa, mutta se tuli todella tarpeeseen. Ainakin minun paistotaidoillani. Joka kerta käryyttäessäni ruokaa kaasuhellalla, kämppä on ollut niin sakeassa savussa, että silmiä kirvelee ja ikkunat huurustuvat. Tämä ongelma poistui tuulettimen myötä välittömästi. Syödessä on aivan mukava katsella ikkunasta lintulaudalle, sen sijaan että hinkkaisi toisella kädellä kosteutta ikkunaruuduista ja toisella kärystä kirveleviä silmiä.

Tiaiset innostuivat uudesta ruokkijasta. Kuukkelit aluksi vähän aristelivat.
Tuli niistä kuitenkin kaverit.
Uusi pihavalo.