Takkuinen lokakuu

Kalenterista on jälleen käännetty uusi sivu ja kuten aina kuun vaihteessa, en voi kuin ihmetellä, mihin se edellinen katosi. Kävimme toissa viikolla kolmen päivän reissun Rovaniemellä asioimassa. Mies tupisi ratin takana, kuinka koko sapatti on yhtä kaupungissa ramppaamista. Totta kyllä, olihan jo kolmas kerta, kun ajelimme etelän suuntaan viimeisen seitsemän kuukauden aikana. Rovaniemellä ruska oli vielä komea, mutta pimeä tuli jo seitsemän aikoihin, pari tuntia aiemmin kuin täällä. Kolusimme useana päivänä kauppoja pitkän ostoslistan kanssa ja söimme roskaruokaa. Reissun parasta antia oli perheen ja ystävien tapaaminen pitkästä aikaa. Aikaa oli kuitenkin niin vähän, että moni tapaaminen täytyi jättää ensi kertaan. Kuten aina, auto oli palatessa lattiasta kattoon asti täynnä. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut peräkärry mukana, joten voitaneen todeta, että tavaraa oli suhteellisen vähän. Kira jäi reissun ajaksi mummolaansa hoitoon. Se oli seisonut kärppää portaiden edustalla ja kiivennyt kiltisti kymmenen aikoihin yksin yläkertaan ja pötkähtänyt sängyllemme nukkumaan.

Karunkaunis lokakuu.

Lähtöselvitys venepoukamassa oli taas melkoinen, kun yritimme Tetriksen tavoin sovitella kamppeita veneisiin. Kesäkämpälle saakka tulimme kahdella veneellä, appiukon ääriään myöten lastatussa veneessä oli kämppään uusi kamiina tykötarpeineen sekä lumikola. Me änkesimme toiseen veneeseen, uusien tyynyjen, liiketunnistinvalojen, ruokatarvikkeiden ja kaiken muun kuviteltavissa olevan tarvetavaran keskelle. Seitsemän kuukautta olemme nyt raahanneet mitä mielikuvituksellisempia vehkeitä paskahuussista maalipurkkeihin edestakaisin kämpältä toiselle. Väkisinkin tulee miettineeksi, loppuuko raahaaminen koskaan? Epäilen vahvasti – maailmastahan ei tavara lopu. Palatessamme lähes viikon poissaolon jälkeen kämpälle, viimeisetkin lehdet olivat karisseet puista ja päivä oli lyhentynyt melkein tunnilla.

Kapteenille on vielä tilaa.
Tulikohan nyt varmasti kaikki?

Lokakuu on miehen lempikuukausi. Minun on ollut hyvin vaikea päästä sisään tähän ajatusmaailmaan: mitä ihanaa tarjoaa märkä, lehdetön, hämärä ja viileä kuukausi. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää. Ei ole liian kuuma eikä kylmä, sääskimyrkyt saa hyvästellä ja vesisateella voi hyvällä omallatunnolla fiilistellä kämpässä kynttilänvalossa. Täällä syksy tuntuu erilaiselta. En ahdistu pimeästä, päinvastoin osaan nauttia siitä, eikä ainakaan toistaiseksi näy minkäänlaisia merkkejä vanhasta ystävästäni syysmasennuksesta. Toki mies kokee lokakuun erilailla. Hänestä se on parasta aikaa ulkoilla ja metsästellä, eikä ole enää pitkä aika siihen kun lumet tulevat ja kulkeminen helpottuu kelkkakelien myötä. Hän ottaa myös kaiken ilon irti aurinkopaneeleista ja napsauttelee valoja päälle pelastaen minut pimeältä. Yleensä juuri silloin kun olen juuri sytyttänyt kynttilän ja asettunut mukavasti sohvalle teekuppini kanssa. Yksi valonlähde on kuitenkin osoittautunut loistavaksi hankinnaksi. Se on anopin kehotuksesta hankittu liiketunnistinvalo pihan perälle. Vielä viikko sitten törmäilin koivuihin ja pyykkinaruihin hortoillessani pimeässä huussia etsien. Nyt elämä on jälleen yhtä ongelmaa helpompaa.

Erämaassa asumisen aikana on ilmennyt ainoastaan yksi ylitsepääsemätön ongelma: yhä pahemmin takkuuntuvat hiukseni, joihin ei auta hiusharja, eikä juuri mikään kemikaali. Röllimäinen olemukseni on herättänyt huolta sekä perheessäni, että ystävissäni, jotka koittavat setviä kuontaloani suosittelemalla erilaisia hiustuotteita. Rovaniemen reissulta palasin mukanani kauppapussillinen hiusnaamioita, öljyjä ja hoitoaineita. Itseäni tukkaongelma ärsyttää lähinnä silloin, kun yritän epätoivoisesti sovitella pipoa takkuiseen päähäni. Jopa mies, joka harvoin kommentoi ulkomuotoani, totesi äskettäin tukkani näyttävän hirveältä. En ole vielä päättänyt, loukkaantuisinko kommentista, vai laittaisinko sen syysväsymyksen piikkiin.

Huonohko hiuspäivä.

Tätä kirjoittaessani on harmaa ja sateinen päivä. Mies lähti toiselle kämpälle asentamaan uutta kamiinaa isänsä kanssa. Sain kutsun liittyä seuraan, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Hetken aikaa harmittelin, mutta nyt katsellessani kaatosateista jokimaisemaa, en niinkään. Taidan tehdä tulet, keittää kupillisen inkivääriteetä ja asettua sohvalle lukemaan kirjaa. Lokakuu on ihan mukava.

Jouluteetä ja piparkakkuja. Ei suinkaan vielä ole liian varhaista..?