Talvi yllätti veneilijät

Viime perjantaina saimme jälleen uuden satsin vieraita kun siskoni ja hänen miehensä sekä Tähti-koira ajelivat Rovaniemeltä kylästelemään. Lastasimme vieraat veneeseen perjantai-iltapäivänä ja ajelimme viileässä syyssäässä kämpälle. Illalla ilmassa alkoi olla jo selvästi talven tuntua. Kiipesimme viimeistä kertaa sulan maan aikana vaaran päälle maisemia ihailemaan. Lauantaina heräsimme lumivalkeaan maailmaan ja tuiskusäähän. Ensilumi on jostain syystä joka vuosi ihmeellinen kokemus. Harmaan ja ruskean sävyt katoavat pienessä hetkessä ja yhtäkkiä kaikkialla on valkoista. Nyt muutos tapahtui yön aikana ja mieli tuntui tekevän kovasti töitä käsitelläkseen tapahtunutta. Muutokseen tottuu kuitenkin yllättävän nopeasti ja seuraavana päivänä luminen maisema tuntuu olevan jo aivan tavanomaisen normaalia.

Olin jo melkein unohtanut, kuinka kaunista voi olla talvella.
Koiratkin tuntuivat olevan lumesta innoissaan.

Sunnuntaina laitoimme linnuille ruokaa, eikä riemukseni mennyt kauaakaan kun peräti viisi kuukkelia havaitsi tarjoilut ja saapui ruokailemaan. Mies ei malttanut pysyä moottorisahasta erossa ja vieraille järjestyi kätevästi ohjattua toimintaa myös metsänraivauksen merkeissä. Ehdimme kuitenkin käydä myös kävelemässä pitkin jäisiä jänkiä ja jokivartta. Seurailimme jängillä kulkevia hirvenjälkiä ja tarkastelimme jähmettynyttä jokimaisemaa. Aurinko paistoi ja sai erämaan näyttämään talven ihmemaalta. Viikonloppu mennä hurahti vauhdilla, niin kun tapana on silloin kun on mukavaa. Luontokin tarjoili parastaan: tähtitaivaita, revontulia ja lähiruokaa, kuten hirvipaistia, riekkopataa ja savustettuja ahvenia. Ja mikä hauskinta, saimme vieraidemme kanssa kokea muutaman päivän aikana kaksi eri vuodenaikaa. Sunnuntai-iltana pulahdimme hyhmäisessä joessa viimeisen kerran tälle syksylle. Maanantain koittaessa meillä oli ongelma. Vesi oli joessa laskenut koko viikonlopun ajan hurjaa kyytiä, eikä kämpän kohdalla ollut vettä enää kuin korkeintaan puoliväliin säärtä. Virtapaikat olivat vielä sulina, mutta uskaltaisimmeko luottaa siihen, että niin olisivat suvannotkin? Päätimme olla uskaltamatta. Onneksemme olimme keväällä uineet kämpälle kelkan kanssa viimeisillä lumikeleillä ja kelkka oli jäänyt kesäteloille uuteen varastoon. Nyt se kaivettiin esiin ja samalla hinattiin vene ylös törmän päälle odottamaan ensi kesää.

Jäätaidetta suoraan jängältä.
Jos raivauspuuhissa ei tullut tarpeeksi lämmin, risukokkoa poltellessa viimeistään tarkeni.

Talven saapuessa kaikki jäätyy. Se on sekä hyvä että huono asia. Viikonlopun paljuiltojen jäljiltä paljun vuotanut tulppa oli umpijäässä ja ennen lähtöä sitä sulateltiin melkoinen tovi, ennen kuin palju saatiin kunnolla tyhjäksi. Ruokien säilymisen kanssa ei tosin enää ole minkäänlaisia ongelmia: kaikki syötävä mitä oli jäänyt terassille, oli umpijäässä. Kohmeessa olivat myös jängät, minkä ansiosta pääsimme maita pitkin takaisin sivistyksen pariin. Kyyti oli möykkyistä ja rapaista, mutta huomattavasti nopeampaa kuin lumessa kahlaaminen kävellen. Hyvästeltyämme vieraat, päätimme säästää itsemme ja ryvettyneen näköisen kelkan uudelta mutakylvyltä ja jäädä hetkeksi anoppilaan odottamaan, että jängät jäätyisivät kunnolla. Se oli hyvä päätös – maanantain ja tiistain välisenä yönä pakkasta oli -11 astetta ja tiistaina myös joki oli jo kunnolla jäätynyt. Ei vielä kuitenkaan kelkkailunkestäväksi mutta ehdottomasti veneilynestäväksi.

Maisemakin jäätyy.

Anoppilan eteisenlattialla on kuivumassa asepussi. Kira on löytynyt sieltä toistuvasti päiväunilta. Se on päättänyt ottaa varman päälle ja olla jäämättä kyydistä, jos vain joku sattuu metsälle lähtemään. Minä päätin luopua syysvaatteista, pyykkäsin metsäpuvun ja kaivoin varastosta tilalle toppapukua, karvalakkia ja huopakumisaapasta. Vähän hipelöin jo suksiakin, mutta ne saavat vielä hetken odottaa. Lunta on kuitenkin vasta viitisen senttiä, loppuviikosta pitäisi tulla lisää, jos ennusteisiin on luottamista. Talvea on jatkunut vasta neljä päivää, mutta mielessäni hiihtelen jo lumisilla jängillä, pilkin jäisellä joella ja ajelen koiravaljakolla pitkin tuntureita. Minulla ei edes ole koiravaljakkoa, mutta jostain syystä talvi on sekoittanut pääni ja innostun kaikesta siihen liittyvästä. Nyt täytyy vain toivoa, että lumi jää maahan, eikä rapakelejä enää tule. Ainakaan ennen huhtikuuta. Siihen mennessä olen todennäköisesti jo saanut lumesta tarpeekseni taas vähäksi aikaa ja alan jo malttamattomana odottaa uimapaikkojen sulamista ja ensimmäisiä kesäkukkia. Mutta siihen saakka meinaan ottaa kaiken irti talvesta.

Kira nukkuu asepussissa. Kiikaritkin sillä näkyy olevan lähtövalmiina.