Viimeinkin vieraita!

Lokakuu toi tullessaan ensimmäiset vieraat tälle sapatille. Tämä vuodenaika ei ehkä ole säiden puolesta kaikista optimaalisinta aikaa kylästellä erämaassa, mutta meille vieraat toivat mukavaa vaihtelua arkeen. Kolme kappaletta ihmisystäviä ja yksi koirakaveri rantautuivat toissaperjantaina säkkipimeässä jokivarteen kämpän edustalle. Kira seurasi tapahtumaa tarkasti ja innostui kovasti lajitoverinsa Kniivin tapaamisesta. Kunnes se tajusi, että tämähän on sen tontti, jolla pyörii nyt toinen koira. Tehtyään illan mittaan Kniiville selväksi, että sekä tontti että kaikki sillä olevat nallet, pallot, kepit, risut ynnä muut arvotavarat ovat hänen omaisuuttaan, yhteinen sävel löytyi lopulta lauantaina ja leikki alkoi sujua jo ongelmitta.

Otetaan kaverista mittaa.
Me ollaan ihan kiltisti..

Hyvästeltyämme vieraat, vietimme muutaman päivän anoppilassa television ja suoratoistopalveluiden lumoissa. Perjantaina saimme uuden vieraan ja lauantaiaamuna lähdimme metsästysmielessä kävellen kohti kämppää. Neljän päivän sisällälorvimisen jälkeen raitis ilma ja liikunta olivat erittäin tervetullutta vaihtelua ja tuntui jälleen kerran hyvältä päästä takaisin keskelle luontoa. Lähdimme liikkeelle kahdeksalta aamulla, jolloin aamuhämärä ja öinen usva alkoivat tehdä tilaa päivänvalolle. Miehen raahatessa ystävänsä kanssa valtaisaa asearsenaalia, me hiippailimme Kiran kanssa kannoilla ja teimme parhaamme ollaksemme säikyttämättä potentiaalisia saaliita. Onnistuimme mielestäni yllättävänkin hyvin, reput täyttyivät matkan mittaan riekoista. Kirsikkana kakun päällä komeili vielä metso, jonka mies ampui hieman ennen kuin ehdimme kämpälle saakka. Uhmakas metso keikisteli oksallaan, eikä ollut moksiskaan, vaikka seisoimme sen näkökentässä keskellä jänkää. Uteliaisuus koitui linnun kohtaloksi. Metso mätkähti maahan ja Kira säntäsi luvan saatuaan perään. Kun me loput ehdimme paikalle, Kira rökitti vielä rohkeasti taistelevaa metsoa pyrstösulat suussaan, koko tantereen pölistessä höyheniä. Lintu antoi kuitenkin lopulta periksi ja odottaa nyt pääsyä pataan.

Siinä se taistelukaveri nyt pötköttää.

Minulle reissun kohokohta oli ehdottomasti kuitenkin se, kun Kira nappasi haavoihin jääneen riekon. Riekko tipahti, mutta pääsi vielä vipeltämään karkuun, minkä karvaisista kintuistaan pääsi. Haravoimme porukalla aluetta, mutta lintua ei näkynyt missään. Koira sen sijaan katosi ja lähdin etsimään sitä hieman kauempaa. Pian se ilmestyi jyrkän rinteen alta sätkivä riekko suussaan ja näytti niin mellevältä kuin vain pieni koira voi näyttää tietäessään onnistuneensa. Se vei saaliin kiltisti isännälleen ja voi sitä kehujen määrää! Pitkän kävelyn jälkeen katselimme tutun vaaran laelta kämpälle vähän ennen kello kuutta. Yhtä kahvi- makkaranpaistotaukoa lukuunottamatta olimme olleet jalkojen päällä koko päivän. Väsyneenä ja janoisena näky oli tavallistakin tervetulleempi. Aurinkokin ilmestyi pilvisen päivän päätteeksi matalalle horisonttiin heittelemään päivän viimeisiä säteitään. Kira kömpi kämpälle päästyään suoraan sänkyyn, eikä noussut ennen seuraavaa aamua. Me muut kävimme pikaisesti saunassa ja noudatimme Kiran esimerkkiä.

Väsynyt metsästäjä.

Seuraavana päivänä miesväki ja koira lähtivät jälleen metsälle, minä jäin tyytyväisenä kirjan kanssa kämpälle. Kiran jahtipäivä ei ollut mennyt aivan yhtä hienosti kuin edellisenä päivänä, se oli kiukutellut ja jättänyt käskyt huomioimatta. Aina sillä ei ihmisten hommat kiinnosta, vaan myyrien pyynti voi olla huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin riekkojen. Panin silti kämpällä merkille, kuinka se vilkaisi olkansa yli miehen mennessä ulos. Tämän jälkeen se tarkisti, ovatko aseet paikallaan kaminan vieressä. Olivat ne. Siispä se jatkoi rauhassa uniaan. Maanantaina saattelimme jälleen vieraamme kotimatkalleen ja jäimme odottamaan seuraavaa viikonloppua uusine vieraineen. Luvassa on lunta ja pakkasta ja jää nähtäväksi, kuljemmeko kämpälle kävellen, veneellä vai pääsemmekö peräti korkkaamaan jo kelkkailukauden.

Ihan vielä ei näytä talvelta.