On ilmoja pidelly

Parin edellisen viikon aikana on riittänyt säitä joka makuun. Viime viikolla oli alkuviikosta täysi talvi ja yöpakkasta parhaimmillaan 20 astetta. Puolivälissä viikkoa kävimme parin päivän mutkan ihmisten ilmoilla anoppilassa ja kaupassa. Palatessamme laskin ensitöikseni tiaiset lintulaudalta. En ollut niinkään huolissani siitä että ne nälkään kuolisivat, vaan siitä että pihassa pyörivä närhi olisi hermostunut ja tehnyt tuhojaan. Ilmeisesti sekin oli kuitenkin ollut tyytyväinen ruokatarjoiluun, koska kaikki tiaiset olivat tallella. Luin närhelle lakia lähtiessä ja vannoin hakevani sille lähestymiskieltoa lintulaudalle, jos se kajoaisi tiaisiin, olkoonkin kaunis lintu. Ilmeisesti puhe upposi liiankin hyvin, koska närhestä ei ole enää näkynyt jälkeäkään. Kuukkeleita olen ahkerasti koittanut houkutella syömään kädestä, mutta kovasti ne yhä arastelevat. Osa tohtii pikaisesti napata herkkupalan, mutta karkaa välittömästi, ennen kuin ehdin räpsäistä kuvaa.

Tältä näytti vielä vajaa pari viikkoa sitten.
Lumiukkoakin vielä hymyilytti.

Loppupuolella viikkoa sää oli mahtavan talvinen. Ihastelin onnessani maisemia joka vinkkelistä ja kaikkina vuorokaudenaikoina. Aurinko paistoi päivällä ja iltasella taivaanranta hohti punaisena, öisin täysikuu valaisi jängät ja tuntureiden laet. Miehen vanhemmat kävivät perjantaina yökylässä. Lauantaihin asti saimme nauttia talven ihmemaasta. Lauantai-iltana paksu usva peitti hämärtyvän maiseman. Suttuisesta kelistä huolimatta kuun kelmeä valo hohti yössä ja valaisi maisemaa. Sunnuntaina alkoi olla jo lauhaa. Lunta oli kuitenkin paksusti ja kävin tarpomassa pienen lenkin liukulumikengillä. Umpihangessa lumi takertui kenkien pohjiin, mutta kelkanjälkeä pitkin pääsi kulkemaan oikein hyvin.

Sininen hämärä.

Maanantaiaamu alkoi niin kurjissa merkeissä kuin vain maanantaiaamu voi alkaa. Yöllä oli satanut vettä ja ulkona oli melkein neljä astetta lämmintä. Lumiukostani oli jäljellä enää tunnistamaton möykky ja lumilyhdyn paikalla oli kasa valkoisia kokkareita. Talven ihmemaa oli vaihtunut lähinnä kauhuelokuvan lavasteita muistuttavaksi näyttämöksi: kauniin kuuran peittämät puut olivat muuttuneet paljaiksi törröttäjiksi, joki oli vihertävän, niljakkaan jään peitossa ja siellä täällä rapaiset pälvet täplittivät pihamaata. Erityisen vähän olin innoissani siitä, että hyvin jäätynyt jokiranta alkoi sulamaan. Vedenhaku oli hetken aikaa melko jännittävää: ensin täytyi varoa luisumasta jokeen liukkaita portaita laskeutuessa, sitten varoa mulahtamasta avannon reunalta jokeen, tai vielä parempaa suoraan jäihin, ja lopuksi täytyi vielä könytä törmä ylös täysien vesiämpäreiden kanssa. Portaat helpottivat toimintaa vielä alkuviikosta, mutta pian nekin nostettiin talviteloille. Liukasta keliä kesti kuitenkin ehkä vuorokauden verran ja pienellä harjoittelulla törmän selättäminen onnistuu nyt ilman portaitakin.

Se siitä kauniista talvimaisemasta.
Lumiukollekin kävi kurjasti.

Maanantaina olin niin pahalla päällä huonosta säästä, että en lähtenyt edes kävelylle, vaikka teki mieli, vaan jäin sisälle mököttämään. Siitäs sait sää! Sen jälkeen keli kuitenkin muuttui. Päivällä lämpömittari pysytteli lämpimän puolella, mutta sää oli kuitenkin sen verran kylmä, että jäljelle jääneen lumen päälle muodostui kova kuori, ei aivan hanki, mutta kuitenkin kävelemistä helpottava pinta. Myös jää on ainakin toistaiseksi pysynyt jokirannassa. Perjantaina aamu valkeni ihmeellisen vaaleanpunaisen valon värjätessä maiseman hattaraiseksi. Vanha viisaus, jonka mukaan aamurusko lupaa loppupäivälle vähemmän imartelevaa keliä, piti paikkansa. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin taivas oli kokonaan harmaa ja rakeita satoi taivaan täydeltä. Illalla taas oli niin kova tuuli, että tiaiset tipahtelivat lintulaudalta.

Aamurusko.

Aurinkokin on kuluneen viikon aikana käynyt toisinaan vilauttamassa talvisenkalpeaa olemustaan. Kovin korkealle se ei enää kipua, juuri ja juuri puidenlatvojen yläpuolelle. Talviaikaan siirtymisen myötä hämärä alkaa laskeutua jo neljältä ja viideltä on jo pimeä. Olemme tehneet parhaamme, jotta heräisimme suhteellisen varhain ihmettelemään vähiin käyvää päivänvaloa. Toisinaan se onnistuu hyvin, toisinaan vähän heikommin. Aamupalan jälkeen säntäämme pihalle ja siellä viihdymme kaiken valoisan ajan. Pimeän tultua vetäydymme sisätiloihin kämppään tai saunanlämmitykseen. Kesän valoisista öistä tuntuu olevan tavattoman kauan. Nyt on vaikea käsittää, kuinka olemme koko kevään ja kesän kukkuneet pihalla pitkälle aamuyöhön tai jopa aamuun, ja mistä löytyi se energia jatkuvaan touhuamiseen. Pimeän tultua hiippailen aivan tyytyväisenä sisälle iltapuuhiin, kaivan keksipurkista piparkakun ja tuijotan vaikka metsän takaa nousevaa kuuta. Vuodenajat ovat aivan selvästi asennoitumiskysymys. Erämaassa olen löytänyt niistä kaikista parhaat puolet ja toivon muistavani ne myös kaikkina tulevina vuosina sapatinkin jälkeen.

Erämaassa asuessa tulee usein tarkasteltua asioita eri vinkkelistä kuin kaupunkiarjessa. Tässäpä näkymä ulkohuussin ikkunasta.