Hämärähommia

Perjantaina neljäs päivä joulukuuta aurinko nousi viimeisen kerran tälle puolen vuotta. Heräsin hyvissä ajoin, että ehdin varmasti nähdä vielä viimeisen vilauksen valopallosta. Ja aivan suotta – sama perjantai sattui olemaan myös se päivä kun lopulta alkoi sataa kunnolla lunta. Taivas oli pilvessä aamusta alkaen, eikä toivoakaan auringosta. Nyt täytyy odottaa lähes tammikuun puoliväliin saakka, että se seuraavan kerran nousee. Päivä alkaa valjeta kymmenen maissa ja pimeä tulee jo kolmelta. Asuessani Pohjois-Norjassa, tutustuin paikallisten aurinkojuhlaan. Siellä joulukuun lopulla päivänvaloa, tai oikeastaan jonkinlaista hämärää riitti tunnin verran vuorokaudessa, muutoin oli säkkipimeää. Kun aurinko lopulta tammikuun puolenvälin tienoilla palasi, juhlittiin sitä kakuin ja riemunkiljahduksin.

Ei juuri häävi auringonnousu.

Erämaassa pimeä on todellakin pimeää. Kaupungissa katuvalot luovat jonkinlaista illuusiota valoisasta päivästä, mutta täällä valonlähteet ovat harvassa. Otsalamppujen ja pihavalojen avulla pystyy pihalla harhailemaan iltamyöhälläkin, mutta jotenkin ulkoillessa kaipaa silti päivänvaloa tai vähintäänkin kunnon valonheittimiä. Kellon herättäessä yhdeksältä on vielä niin pimeää, että ei tee lainkaan mieli nousta ylös. Yhtenä päivänä kävi niin, että heräsin vasta puolen päivän jälkeen ja tuntui, että peli on jo siltä päivää menetetty. Syötyäni ja puettuani könysin lopulta iltapäivällä pihalle ja pimeähän se jo oli. Ehdin nähdä muutaman tiaisen ennen kuin ne katosivat metsän suojiin. Nekin käyvät ruokailemassa vain valoisan aikana. Tähän aikaan vuodesta ne joutuvat olemaan todella tehokkaita saadakseen tarpeeksi ruokaa ennen pimeän tuloa. Kävin hortoilemassa Kiran kanssa pimeässä metsässä pienen lenkin ja tulin siihen tulokseen, että kyllä sisätiloissa on mukavampi. Niinpä tallustelin sisälle, ravistelin enimmät tiaiset hupustani ja keskitin lopun energiani suklaan syömiseen.

Erämaan katuvalo.

Itsenäisyyspäivänä oli upea ilma, vaikka aurinko ei noussutkaan. Taivas oli kirkkaan sininen ja oloni oli varsin isänmaallinen katsellessani aamulla ikkunasta sinistä taivasta vasten valkoisena hohtavia koivuja. Koko komeuden kruunasi taivaalla koko päivän loistanut kuutamo, joka tuntui valaisevan maisemaa jopa keskellä päivää. Illalla sateli hiljalleen puuterilunta, kuin amerikkalaisessa jouluelokuvassa. Tässä sääilmiössä ei muuten olisi ollut mitään ihmeellistä, mutta samaan aikaan taivaalla loistivat kirkkaina kuu ja tähdet. Yritin katsella, mistä ihmeestä lumi oikein tulee, kun pilvistä ei ollut tietoakaan, mutta en saanut sitä selville. Seuraavana päivänä pilvet taas tuntuivat roikkuvan maassa saakka. Koko maailma oli utuisen valkoinen, vaikka ei satanutkaan lunta.

Itsenäisyyspäivän sinivalkoinen tunnelma.

Kiralla on vaikuttanut olevan viime aikoina tavallistakin enemmän virtaa. Kävimme maanantaina kelkalla mutkan toisella kämpällä ja Kira sai juosta koko matkan. Taivaanranta hohti punaisena. Vaikka aurinko ei enää nousekaan, tuntuu se jostain syystä silti laskevan. Palattuamme takaisin asumuksellemme, Kira riehui vielä hetken pihalla keppiensä kanssa, kuin kymmenen kilometrin juoksulenkki ei olisi tuntunut missään. Päästyään sisälle lämpimään se kuitenkin simahti välittömästi, eikä jaksanut juoda kanssamme edes päiväkahveja.

Auringonlasku. Vaikkei se edes noussut.

Tiistaina koin kauhunhetkiä ruokkiessani pihalla lintuja juuri kun alkoi hämärtää. Kuulin yläpuoleltani humahduksen, käänsin katseeni ja näin vilauksen ohitse kiitävästä haukasta. Tiaiset piipittivät paniikissa ja sinkoilivat puusta toiseen. En ehtinyt nähdä, saiko vieras jonkin suojateistani saaliikseen, mutta täytyy laskea tiaiset taas huomenna valoisan aikana. Tiedän jo tarkkaan kaikki vakioruokailijat ja alan olla niihin sen verran kiintynyt, että kyllä harmittaa jos haukka jonkun niistä nappasi. Etenkin kun seisoin itse aivan vieressä. Haukan täytyi olla joko täysin peloton tai todella nälkäinen.

Aika tuntuu kuluvan vauhdilla, vaikka ei mitään sen kummempaa touhuaisikaan. Ihminen on sikäli nerokkaasti suunniteltu kokonaisuus, että kaamosaikana sitä tuntuu käyvän varavirralla, eikä edes kaipaa kovin monipuolista toimintaa. Päivän jälleen jatkuessa energiavarannot tuntuvat kasvavan sitä mukaa kun valon määrä lisääntyy. Tämä järjestely sopii minulle vallan mainiosti. Olen aina ollut hyvä nukkumaan ja halutessani voisin varmasti laittaa vaikka talviunille kevääseen saakka. Sitä en kuitenkaan malta tehdä; odotan joulua sen verran kovasti ja hiihtolenkitkin jäisivät tekemättä.

Ulkona on niin kaunista tähän aikaan vuodesta, että en malta laittaa edes talviunille. Kuukkelitkin jäisivät ruokkimatta.