Tikkajahti joulumaassa

Kuten joka ikinen kerta kuukauden vaihtuessa, en voi kuin ihmetellä mihin se edellinen katosi. Vannoutuneena jouluihmisenä olen sitä mieltä, että joulukuu on ihmisen parasta aikaa ja otan sen ilolla vastaan, mutta tällä kertaa koko syksy tuntuu viilettäneen ohi sellaista kyytiä, että tuntuu kuin sitä ei olisi ollut tänä vuonna lainkaan. Aloitin jouluvalmistelut marraskuun viimeisenä viikonloppuna. Vaikka en vietäkään joulua kämpällä, vaan suuntaan tavalliseen tapaani kulkuni jouluksi kotiin Sallaan, päätin ottaa ilon irti joulusta myös erämaassa. Siskoni lähetti minulle pari viikkoa sitten paketillisen joulua postissa. Koska Postin toiminnassa on täällä pohjoisessa runsaasti parantamisen varaa, paketin saapumisilmoitus tuli lopulta naapurikunnasta. Muutaman mutkan kautta paketti löysi kuitenkin appivanhempien avustuksella vallan kämpälle saakka. Pienestä pahvilaatikosta löytyi kokonainen joulumaa, joka nyt koristaa kämpän jokaista nurkkaa.

Minulla on tänä vuonna varmasti maailman hienoin joulukalenteri. Tässä osa siitä.

Ensimmäinen adventti valkeni kauniina, aurinko kävi näyttäytymässä sen verran, että taivas hohti oranssina ja vaaleanpunaisena. Aurinkoa pääsee näkemään enää vilaukselta. Horisonttiin putkahtaa hetkeksi oranssi pallo, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyykin. Se värjää kuitenkin puiden latvat ja koko taivaanrannan pitkäksi aikaa. Valosta ei juuri ehdi nauttia, mutta nyt täytyy ottaa ilo irti väreistä. Adventtia edeltäneet kuutamoyöt olivat järjettömän kauniita. Vaikka täyden kuun aikaan taivas oli pilvessä, ulkona oli yöllä ihmeellinen sininen valo. Tähdet tuikkivat ja kuura kimalteli koivujen oksilla. Seisoin pakkasessa yöpaita päällä ja huopakumisaappaat jalassa ja tuijotin siniseen hämärään. En osaa sanoa monettako kertaa tälle sapatille mietin, kuinka etuoikeutettu ja onnellinen olen kun saan asua täällä pohjoisessa. Jokaisessa ilta-auringossa, linnunlaulussa ja kannon kolossa tuntuu olevan ripaus taikaa. Sinisessä metsässä juoksee takuulla kettujen lisäksi tonttuja, peikkoja ja maahisia. Minä taas juoksen kamerani kanssa jokaisen auringonsäteen ja tiaisen perässä ja yritän vangita ympäröivän luonnon ihmeellistä tunnelmaa.

Taikametsä.
Sinistä hämärää.

Nyt alkaa vihdoinkin tuntua talvelta, vaikka lunta ei vielä muutamaa senttiä enempää olekaan. Ympäri Lappia näkyy sataneen reippaastikin lunta, mutta jostain syystä lumi on vältellyt meitä jo monta viikkoa. Joki on kuitenkin jäässä, jäätä on paikoin reilusti yli 20 senttiä ja kelkalla tohtii ajella jo melko huoletta. Pakkanen heittelee kahden ja vajaan kahdenkymmenen asteen välillä. Polttopuuvarannot alkoivat kylmenneiden kelien myötä huveta liiteristä. Olemmekin yrittäneet olla tehokkaita valoisaan aikaan päivästä ja sahanneet, halkoneet ja latoneet polttopuita liiterin täytteeksi. Niin teimme tänäänkin. Juuri ehdittyämme pihalle, mies huomasi koivikossa koputtelevan pikkutikan. Sitä täytyi tietysti jahdata kiikareiden ja kameroiden kanssa pitkin metsiä, niin että ehdittyämme lopulta urakoimaan halkojen parissa, alkoi jo hämärtää.

Tämän pikkutikan perässä hiivin pusikossa pitkän aikaa, enkä tämän kummempaa kuvaa onnistunut nappaamaan.

Kirakin on huomannut talven tulevan ja alkanut vaihtaa kesäkarvaansa paksumpaan talviturkkiin. Mustia koirankarvoja löytyy kaikkialta, aina aamupalaleivistä vesiastioihin. Kira viihtyy pihalla, mutta etenkin aamuisin se käy monta kertaa sisällä ilmoittamassa, että meidänkin olisi syytä valua jo ulos – tylsistyyhän sitä yksin. Se tuntuu muuttuvan päivä päivältä ihmismäisemmäksi. Kira haukkuu hyvin harvoin, eikä älyä tehdä niin edes tahtoessaan sisälle. Nyt se on kuitenkin oppinut koputtamaan joko oveen tai ikkunaan sisälle halutessaan. Kovalla pakkasella se koputtaa kämpän ikkunaan, ja oven auetessa säntää suoraan kaminan eteen ja istahtaa siihen lämmittelemään. Saunasta se käy kanssamme jäähyllä ja kierii lumihangessa saadakseen kunnon saunaelämyksen. Se nukkuu mieluiten tyyny päänsä alla. Jos varsinaista tyynyä ei ole saatavilla, käyttää se häikäilemättä tyynynään jompaakumpaa meistä. Itsenäisyyspäivänä karvainen riiviömme täyttää kaksi vuotta. Hetki sitten se oli pieni, tuhiseva pallero, joka paleli pakkasessa, nukkui suurimman osan päivästä ja söi mattoja. Nyt siitä on kasvanut fiksu ja rohkea nuori neito, joka seurailee kaikkia tekemisiämme ja myös osallistuu niihin, halusimme tai emme. En tiedä kuinka olemmekaan selvinneet elämästä ennen kuin se tuli avuksemme, riemuksemme ja riesaksemme.

Kiran ensimmäinen talvi. Pieni koira pelkkänä korvana.
Näin kaunis otus siitä kasvoi.