Helmikuun helmiä

Helmikuu käynnistyi mukavasti revontulten loimutessa. Kun taivas yhtäkkiä alkoi illalla välkehtiä, säntäsimme pihalle kameroiden ja jalustojen kanssa. Mies taisteli kameran asetusten kanssa sillävälin kun minä tuijottelin suu auki taivaalle. Näytös oli varmasti yksi komeimmista, mitä olen koskaan ollut todistamassa. Vihreät ja purppuraiset loimut täyttivät koko taivaan, tanssivat ja kiertyivät välillä spiraaliksi päidemme yllä. Siellä täällä revontulimeren keskellä tuikki tähtiä, kuin pieniä timantteja loimujen keskellä. En jaksanut edes yhtyä kameraraivoon, vaan yritin tunkea parhaani mukaan näkymää päänisisäiselle muistikortille. Mies taas otti asiakseen perehtyä kameran sielunelämään niin hyvin, että seuraavalla kerralla saisimme revontulet varmasti taltioitua. Tämän varaan itseasiassa laskinkin hankkiessani kameran: oma kärsivällisyyteni loppuu kertakaikkiaan jo sen jälkeen kun olen saanut linssin paikoilleen ja kameran päälle.

Jokunen kuva silti onnistui. Erämaassa on ihan kiva asua.
Minä köllöttelin tyytyväisenä Barack Obama kainalossani sillä välin kun mies taisteli kameran asetuksia kohdalleen.

Avasimme pilkkikauden helmikuun kolmantena päivänä. Pakkasta oli kaksitoista astetta, mutta tuuli oli niin julmetun kylmä, että jähmetyin jo täysin astuessani ovesta ulos. Meillä on kuitenkin tähän erinomainen ratkaisu: pilkkiarkki, joka tänä vuonna vedettiin jäälle ennätysaikaisin samaisena helmikuun kolmantena päivänä, kun yleensä tämä suuri tapahtuma ajoittuu maaliskuun loppupuolelle. Arkissa ei tuule ja kaasulämmittimen ansiosta siellä on mukavan lämmin. Kalaa ei tällä kertaa tullut, mutta tulipahan kuitenkin kokeiltua. Siihen asti kun kevätaurinko alkaa lämmittää, arkki on kaltaiselleni vilukissalle erinomainen ratkaisu välittömän paleltumisen välttämiseksi. Alkukuusta laittelimme myös vuodenaikaan kuuluvia madekoukkuja sinne tänne. Madesaalis ei ole ollut ainakaan toistaiseksi kovin huikea. Se sopii minulle mainiosti, koska epäilen suuresti kykyjäni taikoa mateista ihmisravinnoksi kelpaavia lopputuotteita. Talvikalastus on kuitenkin tuonut ruokapöytään muita kalalajeja, joista valmistamani ateriat ovat yllättäneet syötävyydellään itsenikin. Jos mukaan ei lasketa sitä, että pari viikkoa sitten kaloja paistaessani onnistuin liesituulettimesta huolimatta jälleen täyttämään koko kämpän paksulla, silmiä kirvelevällä savulla, kokkailuyritelmäni ovat mielestäni olleet varsin onnistuneita.

Pilkkiarkki käyttövalmiina.

Hiihtoladulle hivuttauduin erämaassa luistelusuksieni kanssa ensimmäisen kerran helmikuun toisella viikolla. Hiihtokaudenhan aloitin jo ennen uutta vuotta kotoperällä perinteisellä tyylillä. Välissä oli parin viikon tauko, kunnes pääsin jatkamaan hiihtoharrastusta kämpällä. Mies lanasi aluksi reilun kilometrin mittaisen hiihtolenkin, jota kiersin ympäri niin kauan, kunnes päässä alkoi viirata: kaikki viisi kierrosta. Keli ei ollut maailman paras, mutta kyllä tuntui mukavalta päästä taas suksille. Olin aivan naatti viimeisen kierroksen jälkeen ja arvelin, että huomenna voi tehdä tiukkaa päästä sängystä ylös. Riemukseni olin väärässä. Hiihto ei tuntunut seuraavana päivänä missään ja vedin taas sukset jalkaan. Keli oli nyt suorastaan hankalan nihkeä. Sinnillä kiersin kuitenkin vielä yhden kierroksen enemmän kuin edellisenä päivänä. Kira kiersi urheasti mukanani viisi kierrosta ja luovutti kuudennen kohdalla. Vaikka nihkeässä pakkaslumessa lykkiminen ei varsinaisesti kauhean hekumallista ollut, ja joka kerta laiskottaa vetää hiihtovermeet niskaan ja kiskoa jäykät monot jalkaan, jokin siinä hiihtämisessä silti koukuttaa.

Minä ja uskollinen hiihtokaveri.

Pidempi latuni valmistui reilu viikko sitten, jolloin pystyin pidentämään lenkkiäni hieman. Luulen että myös päänuppini pysyy jatkossa hiihtolenkeillä paremmin kasassa, nyt kun ympyrä laajeni. Olen lisännyt hiihtomatkaa kilometrin verran joka päivä ja mies totesikin, että huhtikuulla joudun heräämään jo kukonlaulun aikaan, että ehdin viuhtoa kasaan tarvittavat kilometrit. En silti himoitse valtavia hiihtomaratoneja. Liikunta ei ole minulle tavoitteellista toimintaa, vaan harrastan sitä ilokseni ja tietysti säilyttääkseni jonkinlaisen peruskunnon. Hiihtäessä liikunnan riemun lisäksi hauskinta on seurata, kuinka luonto muuttuu kevään edetessä, missä kohtaa riekkoja on yöllä majaillut ja onko ladun varteen ilmestynyt uusia ketunjälkiä. Ihan mahtavaa on myös se, kuinka innoissaan Kira on joka kerta, kun kaivan sukset esiin. Se vinkuu ja pyörii ympyrää niin kauan, että pääsen suksille ja säntää sitten täyttä laukkaa ladulle. Välillä se pysähtyy haistelemaan jälkiä, tai kierimään lumessa. Kiran riemu on niin tarttuvaa, että minulla on jo pelkästään sen vuoksi hyvä syy lähteä hiihtämään, vaikka kuinka laiskottaisi tai keli ei olisikaan paras mahdollinen.

Hiihtolenkin päätteeksi saatamme Kiran kanssa lämmäyttää vaikka uuden arkkisaunan, se on meistä ihan parasta.