Erämaaelon vähemmän viehättävä puoli ja lintulaudan tuoreimmat kuulumiset

Maaliskuinen arkeni on koostunut pääasiassa hiihtämisestä, joka tuntuu auringon jo lämmittäessä huomattavasti mukavammalta kuin helmikuun tuiskuissa. Myös pakkasten tyhjentämä puuliiteri on vaatinut viime aikoina välitöntä huomiotamme ja sinne on ajettu ja lapettu nyt rekikaupalla halkoja. Halkohommien lisäksi mies on hyödyntänyt liiterin tarjontaa ja tehnyt pyöreistä haloista soihtuja, jotka palavat pitkään ja näyttävät pimeällä palaessaan upeilta. Liiterin tyhjentyessä huussin kanssa taas on ollut päinvastaisia ongelmia. Jäisen jätösmöykyn tyhjentäminen säiliöstä ei käy käden käänteessä ja vietimmekin yhden, ihastuttavan maanantaipäivän kirjaimellisesti lapioimalla p**kaa ja pohtimalla sitä, kuinka kaupunkilaiset eivät tiedä lainkaan mistä kaikesta hauskasta jäävät paitsi.

Näin komeasti roihusi halkosoihtu. Ennen kuvan ottamista keittelimme soihdun päällä nokipannukahvit.

Muilta lystikkäiltä harrastuksiltamme olemme kuitenkin ehtineet silloin tällöin myös pilkkimään. Kalakalenterista olemme seuranneet parhaita ottipäiviä, mutta vaikuttaisi siltä, että kaloilla on käytössään aivan eri almanakka. Yhden pilkkipäivän vietin tarkkailemalla arkin ikkunasta rannassa touhuavaa saukkoa. Kalaa ei juuri tullut silloinkaan, mutta oheisohjelma oli sen verran mielenkiintoista, että en jaksanut pahoittaa mieltäni. Kamera jäi tietysti kämppään, mikä vähän harmitti. Saukon lisäksi toinen mielenkiinnolla seuraamani luontokappale on lintulaudan alta ruokaa nyysivä metsämyyrä, jonka puuhia seurasin kamerani kanssa pitkään eräänä iltana. Se oli kuitenkin huomattavasti kamerasormeani vikkelämpi otus ja sain tallennettua siitä kamerallani pelkästään yhden otoksen, joka näyttää lähinnä siltä kuin lintulaudalta olisi juuri pudonnut hangelle peruna. Valokuvaustaitoni vaativat siis edelleen pientä hiomista. Tai eivät niin pientäkään, tuntuu etten opi millään säätämään kameraa oikein mihinkään kuvaustilanteeseen. En kertakaikkiaan muista, mitä vipua piti milloinkin säätää tai mitä nappia painaa täydellisen lopputuloksen saamiseksi. Onneksi on automaattisäätö, se helpottaa elämääni hyvin paljon.

Kun oikein tarkkaan katsoo, niin on tuolla perunalla kuitenkin viikset.

Mies on sen sijaan keskittymiskyvyltään eri maata ja käyttää kameraa jo sujuvasti. Hän on myös huomattavasti minua valppaampana kameran kanssa ja sai maaliskuun puolivälissä tallennettua jälleen mahtavia revontulikuvia. Minä keskityin taas pelkästään showhun ja olihan se melkoinen taivaankannen yli lipuvine värilieskoineen. Kamera jätettiin muutamaksi päiväksi telineeseensä kuvausvalmiiksi siltä varalta, että pihalle ilmestyisi jälleen revontulia tai muuta nopeaa reagointia vaativaa kuvattavaa. Pienessä kämpässä tämä osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi järjestelyksi, koska hulavanteella huispatessani kaikki kämpän sisäpuolella sijaitsevat esineet ja henkilöt ovat katastrofivyöhykkeellä.

Revontulia olemme saaneet ihastella vähintään kerran viikossa.

Lintulaudalla on eletty tavallista vilkkaampaa arkea. Sama, joulun aikaan parilla uudella lapintiaisella lisääntynyt tiaisjengi näyttää olevan yhä kasassa. Viidestä vakituisesti vierailleesta kuukkelista kolmen kuukkelin kopla käy ruokintapaikalla yhä päivittäin, mutta kuukkelikaksikko ilmestyy paikalle yleensä vain menun uudistuttua. Koko talven yksinään ruokintapaikalla pörrännyt talitiainen on kuitenkin saanut seurakseen samanmerkkisen toverin. En tiedä onko se itse siitä moksiskaan, mutta minua on ilahduttanut kovasti se, että niitä on nyt kaksi. Uusi tulokas näkyy olevan naaraspuolinen, joten ehkä keväällä on tiedossa minitinttejä. Siihen malliin koiras on ainakin tutkaillut pihapiirin pönttötarjontaa. Viime viikolla saimme vieraaksemme myös pari taviokuurnaa, jotka ovat siitä lähtien vierailleet ruokintapaikalla joka päivä. Kaikki linnut ovat selvästi aktivoituneet kommunikoinnin suhteen ja saamme jälleen nauttia epävireisestä kuorolaulannasta pitkän hiljaisen kauden jälkeen. Erityisesti kuukkeleista lähtee mitä ihmeellisimpiä sointuja ja muutaman kerran olen joutunut tarkistamaan, onko ruokintapaikalle rantautunut jokin eksoottisempikin paratiisilintu.

Taviokuurnat ovat paitsi kauniita katsella, myös kuuntelunkestäviä. Ne livertävät todella kauniisti.

Syksyllä pihapiiriin ilmestynyt pikkutikka on myös riemastuttanut elämääni säännöllisillä vierailuillaan. Sen vanavedessä pihapiiriin ilmestyi täysin uutena tulokkaana pohjantikka, joka myös on vieraillut pihassamme toistuvasti. Silloin tällöin ruokintapaikalla on piipahtanut lisäksi satunnaisia urpiaisia, pari punatulkkua ja viherpeippokin on havaittu. Pian on taas käsillä se aika vuodesta, kun lintubongarit saavat kaivaa esiin lajiluettelonsa ja alkaa listata kevään muuttolintuja. Kämppämme kirjaston kattavan lintutieteellisen osaston kaikki kolme lintuopasta on jo ajat sitten kaivettu esiin talviteloilta ja ne odottavat ikkunan edessä valmiina auttamaan lajien tunnistamisessa. Nyt saa kevät muuttolintuineen tulla. Kevät on ehdottomasti parasta aikaa asua erämaassa.

Pohjantikkaa on melko hankala havaita koivikosta, mutta sen levoton liikehdintä kumoaa nopeasti suojavärin vaikutuksen – se ei tunnu pysyvän hetkeäkään paikallaan.