Batman ja Robin

Ruokintapaikalla vierailevista kahdesta sinitiaisesta on paljastunut kevään myötä melkoisia öykkäreitä. Istuin eräänä iltana pitkän aikaa pihalla kuvaamassa lintuja ja seurasin samalla niiden touhuja. Itseasiassa tarkoitukseni oli saada ikuistettua kameralla juuri upea sinitiainen, mikä on tuntunut melko mahdottomalta tehtävältä, koska ne eivät pysy paikoillaan lainkaan. Nyt selvisi syykin: ne eivät ehdi edes istahtaa rauhassa syömään, koska niillä on niin kiire häätää pois kaikki muut ruokailemaan yrittävät siivekkäät. Pienet, mutta äkäiset linnut eivät näytä tuntevan kunnioitusta edes isompiaan kohtaan, vaan pöläyttävät surutta lentoon kaikki tielleen osuvat linnut, koosta riippumatta. Muut ruokailijat eivät kuitenkaan tunnu sinitiaisten touhuista välittävän, vaan antavat jo tottuneesti tilaa ja jatkavat evästyspuuhiaan toisella kertaa.

Sinitiainen on kaunis, mutta ärhäkkä.
Täällä vartioin minä!

Siinä missä sinitiaiset aiheuttavat ruokintapaikalla Kauniit ja rohkeat -tyylisiä, dramaattisia hippaleikkejä, ovat pihapiiriin rantautuneet isolepinkäiset järjestäneet jo Die hard, tai vähintäänkin Batman -tason toimintaa. Vappuaattona Kira löhöili aamusella omalla paikallaan terassilla, kun tiainen lensi siihen melkein pahki. Mies kertoi Kiran olleen jo suu ammollaan, valmiina ottamaan linnusta koppia, mutta ei onneksi ollut ennättänyt. Ihmettelimme linnun kummallista käytöstä, mutta emme jääneet analysoimaan asiaa sen tarkemmin. Aamupäivästä terassin kaiteelle istahti isolepinkäinen, ja riemukseni satuin istumaan juuri kamerani kanssa ikkunan ääressä. Se antoi minun kuvata itseään lasin läpi pitkän aikaa, kunnes lensi tiehensä. Riemuni kuitenkin loppui kuin seinään, mentyäni hetken päästä ulos: kaikki tiaiset olivat jähmettyneet suolapatsaiksi oksilleen ympäri pihaa, eivätkä liikahtaneetkaan, vaikka kävelin aivan niiden edestä. Patsasvaihe kesti puolisen tuntia, kunnes rohkeimmat linnuista alkoivat hiljalleen laulella. Sitten niitä jo kömpikin esiin puskista ja halkopinon raoista ja pian ne jo uskaltautuivat lentoon. Lepinkäinen oli säikyttänyt tiaiset perinpohjaisesti, aivan kuin ne olisivat hetken olleet jonkin synkän loitsun vallassa.

Isolepinkäisen veikeä kurkistus. Naamio pukee hienosti tätä metsien toimintasankaria.

Myöhemmin päivällä istuimme miehen kanssa kämpässä kahvilla, kun tiainen pamahti ensin yhteen ja sitten toiseen ikkunaan. Tiesimme heti, kenen jahtaamana tiainen oli ikkunoihin lentänyt ja säntäsimme pihalle ajamaan lepinkäistä tiehensä. Se oli juuri vaanimassa talitiaista koivunlatvassa, kun huomasin sen, ja lähti pakoon karjaistuani sille. Tiainen jäi kyyhöttämään oksalleen ja muut ruokavieraat kököttivät hievahtamatta omissa puissaan. Lepinkäisen jahdatessa tiaisia, ne ilmeisesti hakivat turvaa puiden ja halkopinon lisäksi myös mistä tahansa tutusta ja turvalliseksi havaitusta, kuten kämpästä ja jopa sen terassilla makoilevasta koirasta. Illalla lepinkäinen toi pihaan myös lajitoverinsa ja me vietimme railakasta Vappuaattoa säikyttelemällä niitä kauemmaksi pihasta. Isolepinkäinen on komea lintu, mutta en silti toivo sitä napsimaan suoraan lintulaudalta yksi kerrallaan koko talven ruokkimiani tiaisia, joihin olen kovasti kiintynyt. Ravintoa lepinkäiset löytävät varmasti kauempaakin metsästä. Riehumisemme on ilmeisesti tuottanut tulosta, koska lepinkäisiä ei ole hetkeen näkynyt ja tiaisetkin ovat olleet varsin eloisia. Isolepinkäisen aikaansaamat toimintakohtaukset ovat melko tarkkoja uusintoja viime keväältä, jolloin lepinkäinen edellisen kerran vieraili pihallamme. Ehkä se palaa jälleen vuoden kuluttua.

”Angry bird” tuijotti minua hetken suoraan silmiin, ennen kuin lennähti tiehensä.

Uusimpiin ruokavieraisiin lukeutuu punarinta, joka on ensimmäinen kämpällä näkemäni. Oikeastaan tätä lintua tuntuu kiinnostavan lintulautoja enemmän niiden vieressä oleva risukasa, jossa ilmeisesti kuhisee jo hyönteisiä. Sympaattisen näköinen ja hyvin arka lintu ei millään meinannut innostua kuvattavaksi. Se ei suostunut tulemaan esiin risukasastaan, vaikka kuinka päivystin sitä turvallisen matkan päästä sen piilopaikasta. Menin välillä sisälle odottamaan ja raotin varovasti ovea sen ilmestyessä näkyviin, mutta sekin oli ujolle linnulle liikaa. Lopulta luovutin ja tyydyin kuvaamaan punarintaa pelkästään ikkunan läpi kämpästä.

Punarinta eli robin.

Muita muuttolintuja odotellessani, ostin lintukuumetta lievittääkseni uuden lintukirjan, johon ihastuin välittömästi. Kuvitus on hyvin havainnollinen ja ehkä jopa minä opin sen avulla tunnistamaan lintuja paremmin. Erityisesti kahlaajat ja petolinnut tuottavat suunnatonta päänvaivaa. Eivätkä kaikki hanhetkaan aivan hetkessä tunnu tutuiksi tulevan. Tavoitteenani on vielä joku päivä tunnistaa myös äänestä ti-ti-tyyn ja kukkuun lisäksi muitakin laulelijoita. Saa nähdä, kuinka sen haaveen kanssa käy.

Tämä kirja oli hyvä hankinta lintutieteellisten opusten osastolleni.