Katoilevia korppeja ja muita mystisiä havaintoja tunturista

Viime viikolla teimme miehen ja hänen vanhempiensa kanssa jo perinteeksi muodostuneen pilkkiretken tunturiin. Tämä oli nyt kolmas reissuni kevättalvisille ylängöille. Lähtötohina on aina yhtä riehakas, jokaisen yrittäessä muistaa mitä piti ottaa mukaan, missä järjestyksessä mikäkin piti pakata ja onko nyt varmasti tarpeeksi ruokaa mukana. Tänä vuonna uutuutena mukanamme kulki miehen suunnittelema ja rakentama huussiahkio. Kyllä, juurikin se. Tilava ahkio muuntautuu kätevästi huussiksi, kun sen nostaa pystyyn ja asettaa pytyn paikoilleen. Nerokas kuljetusväline herätti mielenkiintoa ja innostusta kulkiessaan pitkin tuntureita ja nököttäessään telttamme vieressä leiripaikalla. Henkilökohtaisesti osasin arvostaa erityisesti rakennelman huussiominaisuutta, kömpiessäni aamuyöstä lämpimästä pilkkiteltasta pakkasen ja tuiskun keskelle vessaan.

Tätä maisemaa täytyi taas vuoden verran odotella.
Kira ei millään malttanut odottaa lähtöä, vaan istui varalta kelkan päälle jo peräkärryyn.
Kira vartioi tuiskuista leiriä. Etualalla huussiksi muuntautunut ahkio.

Edellisen viikon oli pidellyt aurinkoisia ja hyvinkin lämpimiä säitä, mutta sehän tietysti muuttui välittömästi päästyämme perille. Tulokahvit ehdimme nauttia tiistaina auringonpaisteessa ja siitä eteenpäin tuuli ja satoi lunta kaksi vuorokautta putkeen. Keskiviikkona kävimme pikaisesti pilkillä ja kyyhötimme loppupäivän pääasiassa teltassa. Sielläkin on pilkkimahdollisuus, mutta tavarapaljouden vuoksi tällä erää vain yhdelle henkilölle kerrallaan. Torstaihin mennessä olin saanut vain pari pientä rautua. Torstaina sain myös tarpeekseni telttailusta ja kolusin tuiskussa Kiran ja kamerani kanssa lähiympäristöä harmitellen sitä, kuinka epävalokuvauksellinen ilma voikaan olla. Koko päivä ei kuitenkaan mennyt pilalle, päinvastoin siitä kehittyi varsin mielenkiintoinen. Pian leiristä lähdettyäni kuulin, kuinka kiiruna piti kummallista, kurnutuksen ja röhkimisen sekaista älämölöään lähistöllä. Olin salaa haaveillut pääseväni näkemään läheltä tuon komean linnun, jonka olen tainnut nähdä vilaukselta vain kerran aiemmin. Kaivoin kamerani esiin ja pian näin, kuinka se nosti päätään suuren kiven takana. Sain räpsäistyä jonkinlaisen kuvasarjan ja reissuni oli pelastettu. Kovin kauaa se ei kuvattavana viihtynyt, vaan lennähti pakoon, pian minut huomattuaan. Heti sen kadottua selkäni takaa pölähti lentoon suuri parvi pulmusia.

Kun oikein tarkasti katsoo, on kuvan keskiosan kivikossa kiiruna.
Pulmuset olivat tepastelleet kivikossa variksenmarjojen perässä.

Torstai-iltana sää lopulta hieman selkeni ja tuulikin vaimeni. Loputkin seurueesta uskaltautui ulos teltasta ja kävimme teltan lähellä yhden turhan pilkkireissun. Tai ei se aivan turha ollut: pääsimme todistamaan kummallisesti katoilevien korppien lentonäytöstä. Maisema oli lumisateesssa kauttaaltaan valkoinen, aivan sama mihin katseensa suuntasi. Taivaalla liitelevät korpit katosivat välillä kukkuloiden taakse, joita ei kuitenkaan valkoista taustaa vasten kukkuloiksi erottanut, ja tupsahtelivat yhtäkkiä esiin toiselta puolelta mäkeä. Näytti siltä kuin taivaassa olisi ollut reikä, johon ne sukelsivat, tai jokin korppeja nielevä aika-avaruusjatkumo. Sään edelleen kaunistuessa ja auringon tullessa esiin, lähdimme iltasella vähän kauemmas pilkille, ja se kannatti. Sain ensimmäisen kunnon raudun, joka ei tosin valtavan suuri ollut, mutta tuntui järkäleeltä aiempiin verrattuna. Anoppi taas veteli avannosta kaksi todella komeaa rautua peräjälkeen. Avanto tosin oli alunperin appiukon, joka hetkeksi lainasi sitä ja pilkkiään anopille. Appi oli tullessa tehnyt meistä ainoana järvelle kuuluvalla seitakivellä sopimuksen, joten tiesimme kyllä, kenelle kalat oli osoitettu. Sitä hän ei suostunut paljastamaan, minkälaisesta uhrilahjasta oli kyse.

Torstain saalista.

Perjantaina kaasu alkoi olla jo melko vähissä ja arvoimme hetken aikaa, pitäisikö luovuttaa ja lähteä, vaiko luottaa siihen, että kaasulämmitin toimii vielä yhden yön. Tuuli oli kova, mutta aurinko paistoi kuitenkin komeasti ja edellisillan saalis vielä mielessä päätimme luottaa siihen, että kaasu riittää. Pilkimme ahkerasti koko päivän, vaikka saalista ei kehuttavaa määrää tullutkaan. Minä sain toisen paistokokoisen raudun, mutta se jäi päivän ainoaksi saaliikseni. Lauantaina kasasimme leirin ja ajelimme kelkkareittiä kaikenlaisen sään vallitessa: välillä paistoi aurinko, välillä satoi vaakatasossa lunta.

Näin komeasti paistoi perjantaina aurinko tuulisen järven yllä.
Kira auttoi purkamaan leiriä lauantaina. Tai, hetkinen…

Automatkalla näin ikkunasta sinisorsia ja laulujoutsenia, jotka ilokseni ovat jo ennättäneet tänne saakka. Yritin kuvata niitä ikkunasta, mutta ne eivät tuntuneet olevan kovin yhteistyöhaluisia. Illalla pesmelsimme autoista ja peräkärryistä tavarat jotenkuten ympäri anoppilan pihaa ja lämmitimme saunan. Sauna tuntui harvinaisen mukavalta monen päivän tauon jälkeen ja etenkin hyisen rekiajelun päätteeksi. Sunnuntaina palasimme kämpälle, oltuamme lähes viikon poissa. Molemmat lintulaudat oli syöty tyhjiksi ja joku radikaali ruokittava oli käynyt protestoimassa kakkaamalla useampaan kertaan kämpän terassille, mitä tapahtuu todella harvoin. Lintuja ei näkynyt missään. Täytin illalla lintulaudat ja seuraavana aamuna linnut olivat jo palanneet. Yhteiselomme jatkuu normaalisti ja anteeksi on annettu puolin ja toisin. Pidempiä poissaoloja silmälläpitäen täytynee harkita kolmannenkin lintulaudan hankkimista, jotta sopu säilyisi myös jatkossa.

Paluumatkalla auton ikkunasta ikuistamani päättömät joutsenet.