Kukkuu!

Yksi kuukausi erämaassa on jälleen takana ja samoin yksi vuodenaika. Kesä alkoi tasan kesäkuun ensimmäinen päivä. Lumet sulivat nopeasti ja pitkän aikaa koko maailma oli harmaa ja ruskehtava. Sitten vaihtui kuukausi ja PAM! – oli lämmintä ja vihreää. Tähän saakka kesä on hellinyt auringolla ja lämmöllä, suorastaan helteillä: mittari on kohonnut lähes joka päivä yli kahteenkymmeneen asteeseen. Ihan mahtavaa hengailla ulkona pelkissä bikineissä pitkän kelkkahaalari- ja huopasaapasjakson jälkeen. Miinuspuolena mainittakoon, että lämpö toi tullessaan myös kesän ensimmäiset sääsket, joita olen kauhulla odottanut, ja joiden arvelin pilaavan kesän vasta juhannuksen tienoilla. Ne ovat valtavia ja jättävät jälkeensä suuria, punaisia ja kutisevia paukamia ympäri kehoa. Onneksi ne eivät välitä kuumasta, eivätkä juuri päivisin näyttäydy. Kokoajan on myös luonnollisesti tuullut kovasti, mistä olen ollut kerrankin mielissäni. Illaksi tuuli yleensä tyyntyy ja sään viiletessä nuo kamalat, inisevät verenimijät hiipivät esiin piiloistaan. Toistaiseksi niitä on kuitenkin niin vähän, että niiden kanssa pärjää, eikä edes sääskimyrkkyjä ole tarvinnut vielä kaivaa esiin.

Alkaa näyttää jo kesältä..

Tulva on noussut kovasti ja pienimmät saaret ovat kadonneet joesta kokonaan. Vaikka vesi on vielä todella kylmää, olemme ottaneet ilon irti siitä, että sitä on kerrankin kämpän kohdalla uitavaksi asti. Myöhemmin kesällä vesi on niin matalalla, että ainoastaan pulahtaminen onnistuu. Nyt vesi on kuitenkin noussut jo melkein jyrkän rantatörmän päälle saakka. Perjantaina juoksimme tulikuumasta saunasta joentörmälle ja hyppäsimme sen reunalta suoraan jokeen. Heinäkuussa tämä tarkoittaisi vähintään murtuneita luita, mutta nyt laskeutuminen oli paitsi märkä ja kylmä, myös turvallinen.

Jokitörmä on lähes täysin kadonnut.

Veneremontti on nyt pitkän ahertamisen jälkeen lopultakin valmis. Veneen valmistuttua kävimme välittömästi testaamassa sen toimivuutta. Ajoimme päätien varteen, kävimme anoppilassa kääntymässä yhden pyykkikonepesun verran, pyörähdimme pikaisesti kaupassa ostamassa välttämättömimmät ruokatarpeet (ja valtavan läjän jäätelöä) ja veneilimme takaisin kämpälle. Se oli ensivierailuni sivistyksen pariin kolmeen viikkoon. Ja juuri sopivan mittainen. Tähän aikaan vuodesta ei millään malttaisi poistua kämpältä. Seuraan suurella mielenkiinnolla, kuinka korkealle tulva vielä nousee, koska koivuissa on täysi lehti (ei mene enää kauaa, silmut räjähtivät hetkessä lehdiksi), ja milloin tuomi alkaa tuoksua ja kullerot sekä rentukat kukkia. Ja tietysti tutkin maisemaa jatkuvasti myös uusien lintulajien toivossa.

Siinä se nyt lopulta kiiltelee auringossa niin, että silmiin sattuu.

Vaikka veneremontti onkin nyt valmis, niin ei hätää, seuraava projekti odottaa jo työntekijöitään. Liiterin nurkilla notkuu rankakasoja, jotka nyt pitäisi pätkiä, pilkkoa ja latoa suojaan. Nyt kun vene on saatu pois päiväjärjestyksestä, minkäänlaista tulipalokiirettä ei kuitenkaan enää ole. Pakolliset kevätpuuhat, kuten ikkunanpesu ja pihanharavointikin on jo selätetty. Mies on tosin laatinut vielä pitkän tehtäväluettelon kesän varalle, jotta tylsistymiselle ei ainakaan jää aikaa. Pääasia kesässä kuitenkin on se, että saa olla aina säiden salliessa ulkona, sillä ei niinkään ole merkitystä, mitä siellä touhuaa. Miehen nikkaroidessa omia hommiaan, minä saatan omat pakolliset touhut hoidettuani pyöriä kameran kanssa rantapusikoissa tai käyttää Kiraa uimassa läheisessä lahdelmassa, jossa virta ei ole niin kova. Kiran sisäinen vesipeto alkoi heräillä heti jäiden lähdettyä, ja etenkin nyt helteisillä säillä se nauttii suunnattomasti kahlaamisesta ja saattaapa se käydä kepinkin noutamassa vähän kauempaa vedestä, jos sille päälle sattuu.

Uimaan!

Mahlatehdas oli toiminnassa vajaan viikon, kunnes tuotanto tyrehtyi kokonaan ja toiminta lakkautettiin. Vuorokaudessa tehtaamme tuotti noin kaksi litraa mahlaa ja kaikki juotiin saman tien. Mahlan lisäksi koivut ovat tarjoilleet myös muita mielenkiintoisia hyödykkeitä. Toukokuun alussa lähimetsässä tuli vastaan komea pahka, jonka poimimme talteen. Syksyllä löysimme myös vaaranlaidasta hauskanmallisen pahkan, jonka lauantaiyönä kävimme noutamassa. Minulla oli kamera mukana ja kuuntelin, kuinka käki kukkui lähistöllä. Ääni läheni ja läheni ja mietin, kuinka mukavaa olisi nähdä tuo kukkuja. Pian se lensikin suoraan päidemme yli. Ja mitä tein minä?! Seisoin kamera kädessä ja tuijotin! En osannut yhtään varautua siihen, että pääsisin näkemään linnun oikeasti ja vielä kuvausetäisyydeltä. Eihän niin hyvä tuuri voi käydä! No eipä.. En saanut minkäänlaista kuvaa ja se jäi harmittamaan niin kovasti, että koko seuraavan yön metsästin unissani valkopäämerikotkaa, joka näyttäytyi vähän väliä, enkä saanut siitäkään kuvaa. Kyllä elämä on välillä julmaa.

Tämän komean pahkan keräsimme talteen.

Ja tämän, nähköön siinä kukanenkin mitä tahtoo.
Tässä vielä pyllisteleviä joutsenia parin viikon takaa. Harmittaa niin paljon se käki.