Miksi kannattaa innostua syksystä?

Loppukesä oli yhtä hulinaa ja laukkujen, säilykkeiden sekä lukemattomien kassien ja pussien raahaamista kämpältä toiselle. Edellisestä blogipostauksestakin on kulunut jo niin kauan aikaa, että piti ihan tarkistaa, mitä olen viimeksi kirjoittanut ja mitä kaikkea tässä välissä on tapahtunut. Elokuun lopun asuimme vielä kesäleirissä. Siellä kämppä sai miehen toimesta aurinkopaneelit ja sekin asumus on nyt päivitetty nykyaikaan: sieltä löytyy valot, jääkaappi sekä latauspistokkeet puhelimille. Kivikausi on nyt virallisesti ohi. Koska ei reissua ilman raivausta, harvensimme jälleen myös pihapiirin puustoa ja nyt kämpän ikkunasta näkee paremmin upean jokimaiseman. Mustikoita olisi kämpän liepeiltä saattanut vielä löytyä, mutta koska olin kesän jäljiltä jo täysin suivaantunut ensin sääskiin, sitten mäkäröihin ja nyt vielä polttiaisiin, jotka eivät tuntuneet katoavan ikinä, en lähtenyt tieten tahtoen pölistelemään noita raivostuttavia ötököitä esiin pusikoista. Pysyttelin paljolti sisätiloissa ja tyydyin kätisemään ulkohommissa touhuavalle miehelle, kuinka raskasta elämäni polttiaisten keskellä on.

Elokuun parasta antia olivat komeat kuutamoyöt. Öisin ei ole polttiaisia.

Kiralla on ollut kovasti hommia, se on ilmeisesti päättänyt, että kaikki kohteet, joissa se yöpyy, ovat sen vastuulla. Kira pitää vahtia jokaisella kämpällä ja ilmoittaa jokaisesta ohikulkijasta, oli se sitten ihminen, poro, taikka sen mielestä väärään kohtaan pihamaata jäänyt ämpäri. Se tarkkailee luontoa aivan yhtä innoissaan kuin minäkin. Onneksi se myös tottelee hienosti, eikä häiritse anoppilan pihalla pyöriviä pupujusseja, tai kesäkämpän ympärillä pyöriviä, kovin tuttavallisia poroja.

Kira ihmettelee poroa kämpän ikkunasta.
Tässä suurta kummastusta aiheutaa taustalla halkomapölkkyä naputteleva pohjantikka.

Luonnossa riittääkin tarkkailemista ja varmaa on se, että ihastelun aiheita riittää etenkin silloin kun kamera ei ole mukana. Silloin voi päästä näkemään esimerkiksi toistakymmentä joutsenta lentävän päänsä yli, maakotkan kohoavan siivilleen viereiseltä kalliolta tai ketunpojan ylittävän varovasti autotien. Onneksi puhelin on kuitenkin usein lähettyvillä ja harvakseltaan jotain jännittävää tapahtuu myös silloin kun kamera on lähes käden ulottuvilla.

Pieni ketunpoika etsi turvallista ylityspaikkaa tienpenkalla. Onneksi edes puhelin oli mukana.
Pikkuruinen metsäjänis anoppilan pihalla. Nyt oli onneksi kamera lähietäisyydellä.

Siskoni tuli pienten, parikymppisten muksujensa kanssa pyörähtämään elokuun viimeisinä päivinä. Samassa rytäkässä päätimme vaihtaa talvileiriin ja seikkailimme iltahämärissä täyteenlastatun veneen (vene on lastattu täyteen siinä vaiheessa kun kyydissä on viisi aikuista, kaksi koiraa, muuttokuormallinen tavaraa sekä vieraiden kamppeet, eikä juurikaan jalkatilaa) kanssa jokea ylös talvikämpälle. Erityisen jännittävän loppumatkasta teki se, että vesi oli joessa todella matalalla. Selvisimme kuitenkin hienosti perille ja venekin säilyi ehjänä. Kun kämpän portailta katsoi joelle, paikkaa ei olisi uskonut samaksi, jonka jätimme alkukesästä taaksemme: joki oli paikoin niin kuiva, että sitä olisi päässyt kahlaamaan helposti vaikka kuinka pitkälle. Uimahyppelystä oli siis luovuttava. Eikä pelkästään siitä: jo pulahtaminenkin olisi joenkipenessä ollut melkolailla mahdotonta.

Kira oli mielissään, kun sen kaikista paras koirakaveri, Cara, tuli käymään kylässä.

Ruska ei ollut vielä komeimmillaan, mutta esittelin silti vieraillemme innoissani lähimaailmaa. Tuntui mukavalta palata takaisin talvileiriin, kivuta vaaran päälle tutkimaan syksyksi vaihtuvaa maisemaa ja kävellä tuttuja polkuja pitkin. Eniten innoissani olin ehkä kuitenkin siitä, että tältä kämpältä olen ominut aivan kokonaisen laatikon, johon vain laittaa tavaroitani ainaisen muovipussien kaivelun ja ”mihin-minä-sen-nyt-laitoin” -tupinan sijaan. Elämää helpottaa kovasti myös varasto, joka mahdollistaa sen, ettei koko omaisuutta tarvitse raahata aina mukana kämpältä toiselle siirtyessä.

Kyllä näihin maisemiin on aina yhtä kiva palata.

Koska minulla siskon perheen vierailun myötä sattui nyt olemaan kyyti tarjolla, pakkasin taas pienen osan kamppeistani kassiin ja hyppäsin autoon. Kävin vajaan parin viikon mutkan kotiseudulla Sallassa. Aktiviteettejä riitti tälläkin reissulla puolukoista perunannostoon ja pari viikkoa heilahti huomaamatta. Palatessa yövyin perinteisesti Rovaniemellä, toisen siskoni hoivissa, ja maanantaina olin takasin pohjoisessa. Kira oli ilmeisen mielissään paluustani, eikä minun tarvinnut koko iltana käydä vessassa, eikä edes suihkussa yksin. Se tosin vaihtaa lempi-ihmistään aina tilanteen mukaan – tultuaan metsästysreissulta miehen kanssa, se ei päästä tätä näkyvistään koko iltana, ettei hän vaan karkaisi takaisin metsään ilman apuriaan. Vaarin ilmestyessä tontille, kaikki muu taas on Kiran mielestä täysin yhdentekevää.

Tällainen löydös nousi perunapenkistä. Ihan selvä nallepottu!

Poissaollessani ruska oli vallannut jängät ja koivikot ja kaikkialla oli henkeäsalpaavan kaunista. Tiistaina tulimme viimeisen muuttokuorman kanssa kämpälle. Nyt aion hengähtää hetken ennen kuin liikahdan yhtään mihinkään. Tämä vuodenaika on ihmeellisen upea väreineen ja rauhallisine tunnelmineen. Sytytin eilen ensimmäistä kertaa kynttilän tälle syksylle. Istuin kahvikupin kanssa ikkunan vieressä ja tuijotin joelle, hämärtyvään iltaan. Mikä voisi olla parempaa? Minäpä kerron senkin: se että syksy vei myös polttiaiset mennessään.

Pakollinen ruskakuva. Aivan takimmaisten tuntureiden huipuilla on jo lunta.