Ylös talviunilta

Monen kuukauden tauon jälkeen otin lopulta itseäni niskasta kiinni ja raapaisin uuden tekstin blogiini. Marraskuulla kirjoitin yhden postauksen jo valmiiksi, mutta en koskaan tullut julkaisseeksi sitä. Nyt vilkuilin tuota tekstiä ja huomasin hauskasti puhuvani siinä talviaikaan siirtymisestä ja hirvittävästä väsymyksestä synkimmän kaamoksen keskellä. Tällä viikolla siirrytään jo kätevästi kesäaikaan ja voin ilokseni todeta selvinneeni jälleen yhdestä kaamoksesta!

Liitän tähän pätkän mietteistäni marraskuulta: ”Talviaikaan siirtymisen myötä muistin taas, kuinka epämiellyttävää se aika onkaan henkilölle, joka ei täytä aamuvirkun kriteereitä. Päivä alkaa valkenemaan jo varhain ja kellon herättäessä yhdeksältä on jo täysin valoisaa, mutta sitä lystiä ei kestä kauaa: könytessäni pihalle iltapäivällä neljän jälkeen, on taas pimeää. Illalla kahdeksan aikaan olen jo täysin valmis nukkumaan. Paitsi että ei väsytä. Pyörin loppuillan horrosmaisissa tunnelmissa, kunnes nukahdan. Kaamos ei tee hyvää energiatasoilleni, mutta muuten kyllä tykkään tästä ikävästäkin vuodenajasta. Ne harvat auringonsäteet, jotka vielä pilkahtelevat koivunrunkojen takaa, ovat suunnattomia ilonaiheita. Tähtitaivaat, revontulet ja saappaiden alla narskuva lumi saavat myös hymyn huulille. Suuri osa päivästäni kuluu kurkkiessa ketä kaikkia nyt näkyy lintulaudalla. Herään yleensä ennen miestä, ja heti herättyään hän saa täyden raportin siitä, minkälaista elämää olen ruokintapaikalla kunakin aamuna havainnut. Halusi tai ei.”

Eihän se marraskuukaan nyt varsinaisesti kauhean ruma vuodenaika ole.

Jotain positiivista olen näköjään kaamoksestakin onnistunut löytämään. Se ei kuitenkaan vedä millään tavalla vertoja tällä vuodenajalle, josta parhaillaan saamme nauttia. Joka vuosi viimeistään helmikuulla alan ihmettelemään, kuinka päivä onkaan jo jatkunut. Vaikka sama ilmiö toistuu vuodesta toiseen, on se silti joka kerta yhtä ihmeellistä. Nyt kun eletään jo maaliskuun viimeisiä vaiheita, auringonnousua voi seurata kuudesta lähtien ja kunnolla pimeää on vasta kahdeksan jälkeen illalla. Mieli on virkeämpi ja illalla uni tulee houkuttelematta. Valolla on ihmeellinen vaikutus.

Marraskuun ja maaliskuun välillä on tapahtunut sen verran, että marraskuun lopussa matkasimme Sallan Hirvasvaaralle ilahduttamaan vanhempiani aina tammikuun lopulle saakka. Hirvasvaaralle lähtemisen kanssa suurin ongelmani oli se, kuinka saan linnut ruokittua poissa ollessani. Mies keksi onneksi ratkaisun ongelmaan: kaupassa tuli vastaan järjettömän kokoinen ruokinta-automaatti, johon mahtuu evästä useammaksi viikoksi. Se oli niin massiivinen laitos, että tavanomaisen harjanvarren sijasta se piti virittää kunnon seipään nokkaan, jotta se pysyisi tukevasti paikoillaan. Voi olla, että hieman ylireagoin ruuan kanssa, mutta lähtöpäivänä pihaa koristi kaksi tavallista ja yksi tolkuton lintulauta, kaksi talipallotelinettä ja neljä tali-siementankoa. Uskoin kyllä lintujen pärjäävän vallan mainiosti ilman minuakin, enemmän olin huolissani siitä, kuinka minä pärjäisin ilman niitä. Onneksi vanhempieni pihalla on myös lintulauta, jonka tarkkailu aamukahvin lomassa auttoi pahimpiin vieroitusoireisiin.

Pihan linnuista on tullut suuri osa arkipäivääni, eivätkä ne anna minun häiritä omia touhujaan millään tavalla.

Hirvasvaaralla teimme pari viikonlopun mittaista mökkireissua Marttalan kämpälle, jossa viime kesä kului mukavasta saunaremontin merkeissä. Sauna piti tietysti testata myös tammikuun pakkasissa ja hyvinhän tuo lopultakin lämpesi. Kämpän lämpiämisen kanssa sen sijaan oli vähän niin ja näin. Miehellä on tähänkin ongelmaan ratkaisu valmiina, joten tylsistymisen pelkoa ei varmasti ole tulevanakaan kesänä.

Joulutunnelmaa Marttalan saunalla.

Helmikuussa oli aika palata sivistyksen parista kunnolla takaisin pohjoisen luontoon. Niinpä kasasimme välttämättömimmät tavaramme ja asetuimme taloksi kämpälle, jossa olemme yleensä viettäneet aikaa lähinnä kesäisin. Mökki sijaitsee muutaman kilometrin päässä siitä kämpästä, jota olemme lähinnä kotinamme pitäneet. Miehellä on työn alla piharakennuksen kunnostaminen. Viime vuosina hyvin vähäisellä käytöllä olleesta rakennuksesta on hyvää vauhtia muodostumassa nukkumahuone ja varasto.

Minä työskentelen läppärini kanssa ja hiihtelen Kiran kanssa. Kira on hyvin tietoinen hiihtokeleistä, vaikkei suksia käytäkään. Maaliskuu on ollut todella lämmin ja auringon helliessä latu pehmenee huomattavasti. Silloin tuo hulvaton koiraeläin lähtee lenkille hyvin nihkeästi – eihän kukaan tykkää kahlata pehmeässä lumessa monta kilometriä. Hieman kylmemmällä säällä ei koiraa tarvitse juuri houkutella mukaan. Kovalla pakkasella Kiran taas joutuu suunnilleen sitomaan pulkkaan ja vetämään perässään, jos sitä haluaa ulkoiluttaa. Pakkaslenkin jälkeen Kiran mielestä parasta on köllähtää lampaantaljalle kamiinan eteen lämmittelemään.

Reilu viikko sitten luovuin perinteisestä tyylistä ja avasin Kiran kanssa luistelukauden.

Kira ilahdutti meitä toimillaan myös marraskuussa. Liitän tähän loppukevennykseksi vielä Kiran touhuja syksyltä: ”Tiaisista on tullut entistä rohkeampia ja havaitessaan pihamaalla liikettä, ne tulevat välittömästi tutkimaan, olisiko kulkijalla ruokaa tarjolla. Ne istuvat olkapäille, pään päälle, tai vaikka puhelimen tai kameran reunalle, jos sellainen sattuu kädessä olemaan. Kirankin kanssa ne ovat hyvää pataa ja istuisivat varmasti jo senkin selkään, jos se pysyisi hetken paikoillaan. Kira on tiaisiin niin tottunut, että tuskin kiinnittää niihin mitään huomiota. Närhistä ja kuukkeleista se ei niin perusta.

Hiihtolenkin jälkeen (tai vaikka kesken) on mukava köllähtää terassille nauttimaan kevätaringosta.

Pihan lintuja lukuun ottamatta kaikki muut elämänmuodot kiinnostavat Kiraa senkin edestä. Alkuviikosta se seurasi suurella mielenkiinnolla, kun mies tarkkaili vastarannalla tepastelevaa kettua. En tiedä näkikö Kira koko otusta, mutta kiikarit ovat sille merkki siitä, että jotain kiinnostavaa on nyt tekeillä. Niinpä se oli ainakin hengessä mukana ja tarkkaili ikkunasta kovasti itsekin. Torstaina jäällä kämpän edustalla seikkaili saukko, joka oli sen mielestä aivan käsittämättömän ihana. Mies otti saukosta videokuvaa ja taustalla kuuluu, kuinka Kira pitää kummallista älämölöä. Se ei haukkunut, eikä rähissyt, mutta ilmaisi selkeästi kiinnostuksensa päästä tutkimaan otusta lähempää. Lähemmän tuttavuuden tekemistä emme kuitenkaan sille sallineet.”

Täytyy myöntää, ettei Kira ollut ainoa, jonka mielestä saukon touhuja oli hauska seurata.